Kätilönä Mosulissa: “ihmiset ovat lopulta hyvin samanlaisia kaikkialla”
Iloisesti hymyilevä Pirianna kävelee vastaan Teurastamon tiilitalojen välistä tylsänharmaana suomalaisena alkukeväisenä maanantaina. On vaikea kuvitella, että hän on vain muutamaa viikkoa aiemmin kotiutunut Mosulista Irakista – alueelta, joka maailma tuntee ISISistä ja verisistä konflikteistaan.
Mikä on saanut nuoren kätilön Rovaniemeltä suuntaamaan maailmalle humanitääriseen työhön?
– Globaali vastuuntunto, tietoisuus siitä, miten etuoikeutetussa asemassa itse täällä on ja halu auttaa muita. Myös se, että oppii itsekin erilaisia asioita, kun on erityyppisissä töissä ja asuu vieraassa maassa, Pirianna listaa syitä avustustyöhön hakeutumiselleen.
Opiskeluaikanaan Pirianna oli vaihdossa Sambiassa ja haaveili jo silloin lähdöstä myöhemmin töihin maailmalle Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön kautta. Pirianna hakikin järjestön kautta avustustyöhön, kun täytti kokemuksensa puolesta työntekijöille asetetut edellytykset.
Heinäkuussa 2019 hän sai tiedon, että syksyllä olisi mahdollisuus lähteä töihin Mosuliin ja syyskuun puolivälissä Pirianna suuntasi kätilöksi järjestön projektiin Al Rafadain Primary Health Care Centreriin.
Arkea ISISin jälkeen
Al Rafadain -keskus sijaitsee Länsi-Mosulissa alueella, jossa ISIS piti sitkeästi vallastaan kiinni. ISIS oli valloittanut Mosulin kesällä 2014 ja julistanut alueelle kalifaatin. Etenkin kaupungin länsiosien valtaaminen takaisin osoittautui vaikeaksi ja siviilit jäivät taistelujen keskelle.
Konfliktin aikana kaupungista pakeni kymmeniä tuhansia siivilejä, paljon myös lääkäreitä ja terveydenhuollon työntekijöitä. Alueen terveydenhuolto romahti.
ISISin valtakausi Mosulissa päättyi vaikeiden taisteluiden jälkeen kesällä 2017, mutta jo ennen ISISiä köyhänä pidetty keskuksen seutu on edelleen niin stigmatisoitunut, että sinne on vaikea saada esimerkiksi lääkäreitä töihin. Niinpä esimerkiksi alueella asuvien äitien raskauden seuranta on edelleen haastavaa ja hyvin vaihtelevaa.
Pirianna kertoo, että jotkut keskukseen tulleet odottajat olivat käyneet raskauden aikana yksityisesti ultraäänitutkimuksissa jopa kymmeniä kertoja, mutta heidänkään raskauttaan ei ollut varsinaisesti seurattu, eikä heiltä ollut välttämättä esimerkiksi mitattu verenpainetta kertaakaan.
Monia köyhempiä äitejä ei ollut tutkittu lainkaan koko raskausaikana. Al Rafadainissa hoito oli maksutonta ja sen apu on korvaamatonta etenkin köyhimmille ja heikoimmassa asemassa oleville äideille ja vauvoille.
Konfliktin aikana kaupungista pakeni kymmeniä tuhansia siivilejä, paljon myös lääkäreitä ja terveydenhuollon työntekijöitä. Alueen terveydenhuolto romahti.
Vaikka Mosulin tilanne ei ole vieläkään vakaa, alueen turvallisuusriskit ei Piriannan mukaan näkyneet hänen komennuksensa aikana muuten kuin tarkkojen turvallisuussääntöjen muodossa. Tärkeintä hänen mukaansa oli muistaa olla tuudittautumatta turvallisuudentunteeseen.
– Pystyin luottamaan koko ajan järjestön arvioon siitä, että miten tällaisella alueella pysyy turvassa. Mitä vain voi tietenkin sattua, mutta ihmiset elävät siellä normaalia arkea kuitenkin.
Niin kuitenkin kävi, että Piriannan komennus loppui kuukautta etuajassa, koska alueen turvallisuustilanne heikkeni ja järjestö päätyi pienentämään expat-tiimiään turvallisuussyistä.
Koulutusta ja kätilötyötä
Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön perustama paikallisen terveysaseman kyljessä sijainnut yksikkö, jossa Pirianna työskenteli, keskittyi synnytysten hoitoon.
Huutavan tarpeen vuoksi keskuksessa toimi synnytysosaston lisäksi äitiysneuvola ja ehkäisyneuvola. Lisäksi vastasyntyneen kanssa sai tulla käymään vastaanotolla kahdesti synnytyksen jälkeen, mutta tätä mahdollisuutta eivät äidit juuri käyttäneet.
Sektiovalmiutta yksikössä ei ollut, vaan synnyttäjä siirrettiin pihalla odottavalla ambulanssilla läheiseen sairaalaan herkästi, mikäli alkoi vaikuttaa siltä, että synnytys päättyisi sektioon.
Piriannan lisäksi synnytysosastolla työskenteli samaan aikaan Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön komennuksella toinen, kokeneempi kätilö, sekä kolmas, turvallisuudesta vastannut henkilö. Keskuksessa työskenteli myös paikallisia niin kätilöinä, vartijoina kuin siivojinakin. Paikalla oli päivittäin myös lääkäri.
Peruskätilötyö on Mosulissa hyvin samanlaista kuin Suomessakin. Piriannan oma tehtävä poikkesi kuitenkin rovaniemeläissairaalan rivikätilön työnkuvasta:
– Nyt ensimmäisellä komennuksella, roolini oli enemmän valvova, Pirianna kertoo.
– Iso osa työpäivistä kului siihen, että olin paikallisen kätilön vierellä ja valvoin, mitä he tekevät ja opetin niissä asioissa, missä huomasin kehitettävää.
Työhön kuului lisäksi muun muuassa työvuorolistojen tekeminen, lääkkeiden luovutus päivän aluksi eri toimipisteisiin ja erilaiset opetustehtävät.
– Tein esimerkiksi palapelin Apgar-pisteistä ja opetin kätilöille Apgar-pisteitä ja vastasyntyneen elvytystä.
Peruskätilötyö on Mosulissa hyvin samanlaista kuin Suomessakin.
Kätilöiden koulutustaso Irakissa on Piriannan mukaan varsin matala. Kätilöopinnot perustuvat pitkälti harjoitteluun ja riippuu paljolti opiskelijan saamasta harjoittelupaikasta, mitä opiskelija koulutuksensa aikana oppii. Kaikki Piriannan tapaamat kätilöt eivät esimerkiksi osanneet tehdä sisätutkimusta tai käyttää verensokerimittaria.
Irakissa synnytyksiä hoidetaan sekä sairaaloissa että kotona. Kotisynnytyksessä avustamassa voi olla kätilö, jolle perhe maksaa korvauksen, tai maallikkoavustaja (traditional birth assistant) joka on itseoppinut tai esimerkiksi vanhemman sukulaisensa tehtävään opastama.
Sairaaloissa äitiyshuolto on hyvin lääkärijohtoista ja kätilöt toimivat lähinnä lääkärin määräysten mukaan. Projektin pyrkimyksenä olikin opettaa kätilöitä aiempaa kokonaisvaltaisempaan ja itsenäisempään hoitoon.
Keskuksessa toimivista noin 35 kätilöstä kolmisenkymmentä työskenteli päätoimisesti julkisella puolella, joten uudet opit pääsivät leviämään heidän mukanaan muuallekin. Yksi toiminnan tavoitteista oli myös jalkauttaa näyttöön perustuvia käytäntöjä paikalliseen terveydenhuoltojärjestelmään.
Pirianna muistelee lämmöllä kohtaamiensa kätilöiden intoa oppia uutta. Työtä oli paljon ja monella heistä oli hankala tilanne kotona, mies oli saattanut kuolla tai kadota ISISin miehityksen aikana ja siitä huolimatta he jaksoivat imeä itseensä uutta tietoa.
Samanlaista mutta erilaista
Sambiassa vaihdossa ollessaan Pirianna oli tottunut hyvin askeettisiin oloihin. Vaikka hän oli työskennellyt maan parhaassa sairaalassa, oli synnyttäjien tuotava synnyttämään tullessaan synnytyksessä tarvittavat välineet mukanaan. Mosulissa sen sijaan hoitovälineet ja monia lääkkeitä sairaalassa oli käytössä enemmän kuin Pirianna oli odottanut:
– Meillä oli napavälineitä riittävästi ja synnytyssettejä. Synnyttäjien ei tarvinnut tuoda mitään tullessansa. Ehkä vähän hämmästyinkin sitä, miten hyvin kaikki toimi, vaikka käytössä oli tietyllä tapaa vähän simppelimmät välineet. Vaikka meillä ei ollut KTG-laitteita, niin dopplereita oli vaikka kuinka paljon. Ja puudutteita löytyi repeämien ompelua varten.
Synnytyskipuihin ei kuitenkaan ollut mitään kivunlievitystä. Vaikka joskus Pirianna huomasi haikailevansa apua kipeälle ensisynnyttäjälle, äidit itse eivät edes osanneet toivoa lääkitystä, koska sellaista vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ollut. Kivunlievitysmahdollisuuden puuttuminen vahvisti Piriannan kokemuksen mukaan hänen omaa luottamustaan kätilönä synnytykseen fysiologisena tapahtumana.
– Ainoa, mitä oikeasti kaipasin, oli se, että olisimme voineet antaa ylipainetta vastasyntyneelle. Mutta vaikka Neopuffia kaipasinkin, niin Ambuja [elvytyspalkeita] meillä oli kyllä useampikin eli elvyttämään pystyttiin.
Ehkäisyvälineistäkin oli pulaa, koska tarve olisi ollut suurempi kuin mihin oli osattu etukäteen varautua. Moni nainen toivoi pitkäaikaista ehkäisyä ja he osasivatkin kysellä erityisesti kierukoita.
Osastolla oli erilliset huoneet avautumis- ja ponnistusvaiheeseen. Avautumisvaiheen huoneessa oli paikat neljälle äidille, ponnistusvaiheen huoneessa kahdelle.
Synnyttäjällä sai olla mukanaan yksi naispuolinen tukihenkilö, vaikka monesti mukaan olisi ollut enemmänkin tulijoita. Tukihenkilönä toimi useimmiten anoppi, jonka määräysvallassa oli myös se, milloin lähdetään sairaalaan ja milloin sieltä synnytyksen jälkeen lähdetään kotiin. Useimmiten kotiutuminen tapahtui hyvin pian – äidillä oli kiire lähteä isompien lasten luo ja kotitöitä tekemään.
– Me oltaisiiin haluttu, että he olisivat ainakin 24 tuntia, mutta käytännössä suuren neuvottelun takana oli, että me saatiin heidät pysymään edes kaksi tuntia, Pirianna kuvailee ja kertoo, että lopulta keskuksessa päädyttiin siihen, että todistuksen lapsen syntymästä sai vasta neljän tunnin kuluttua synnytyksestä.
Pirianna kertoo, että erityisesti anopeilla on iso merkitys siinä, miten paljon synnyttämään tulossa oleva nainen tulevasta tietää. Osa ensisynnyttäjistä on hyvin perillä tapahtumista ja on saattanut myös nähdä itse synnytyksiä aiemmin.
Eniten huolta hänessä herättivät nuorimmat synnyttäjät. Nuorin Piriannan tapaamista synnyttäjistä oli vasta kolmetoistavuotias. Näin nuoria äitejä kohdatessaan, ei voinut olla pohtimatta, miten vanhemmuus luonnistuisi siinä iässä.
– Toisaalta perheyhteisö on hyvin vahva, niin hyvässä kuin pahassakin, Pirianna toteaa.
– Tukea voi myös suvulta tulla ihan eri tavalla kuin täällä meillä tulee.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Tiimihenki voimavarana
Järjestön projektissa oli töissä 15-20 ulkomaantyöntekijää – expattia – terveydenhoitohenkilöstön lisäksi projektinjohdosta farmaseuttiin ja rakennuspuolen osaajiin. Noin puolet työntekijöistä oli kotoisin Euroopasta, puolet muualta, esimerkiksi Uudesta-Seelannista, Kanadasta, Etelä-Afrikasta ja Lähi-Idästä.
Pirianna kertoo yllättyneensä positiviisesti siitä, miten hyvin hänet tulokkaana otettiin työyhteisössä vastaan ja millainen tiimihenki porukan kesken oli. Hän kiittelee myös siitä, miten omasta jaksamisesta ja stressimerkkien tunnistamisesta puhuttiin aktiivisesti.
– Työpaikalla oltiin viisi päivää viikossa 9 tuntia kerrallaan ja tarvittaessa iltaisin ja viikonloppuisin tehtiin töitä kotona, mutta siihen kannustettiin, että joka viikko vähintään yhtenä päivänä et mieti työasioita, mikä niissä olosuhteissa olikin ihan elintärkeää.
Elämä Mosulissa ei ollut pelkkää työtä. Vapaa-ajallaan Pirianna kertoo lukeneensa enemmän kuin kotimaassa ja pitäneensä yhteyttä koti-Suomeen.
Komennuksella olevat työntekijät asuivat yhdessä järjestön järjestämässä majapaikassa ja viettivät aikaa paljon myös yhdessä. Iltaisin he pelailivat lautapelejä, katsoivat elokuvia ja viikonloppuisin kokkailivat.
Jouluakin juhlistettiin porukalla kaikki yhdessä, vaikka expateissa oli myös monta muslimia. Vaikka Mosulissa ei voinut vapaasti liikkua, saattoivat työtoverukset käydä silloin tällöin retkellä tai ravintolassa syömässä noin sadan kilometrin päässä sijaitsevassa Erbilissä.
Vankat taidot tarpeen
Kenelle avustustyö maailmalla sitten sopii? Pirianna kertoo, että järjestöllä toimivan kätilön rooli on laajempi kuin Suomessa:
– Kätilön pitäisi pystyä itsenäisesti hoitamaan perätilat ja imukupit, tekemään MVA:t ja myös esimerkiksi kierukoitten ja ehkäisykapselien laitot. Käytännössä kätilön pitäisi tehdä kaikkea, mitä lääkärikin tekee synnytysten suhteen, kunhan se ei vaadi veistä. Myös perusultraamistaidot pitää olla hallussa.
Piriannan hoidettavaksi osui komennuksen aikana yksi perätilasynnytys, kollega puolestaan hoiti imukuppisynnytyksen itsenäisesti. Ensimmäisen komennuksen yksi tavoitteista on vahvistaa työntekijän omia taitoja. Kovin tuoreelle tekijälle vaativa tehtävä ei kuitenkaan sovi:
– On tärkeää, että työ sujuu ja on hyvin hallussa. Ettei tarvitse ihan hirveästi miettiä koko ajan omaa työtään. On tärkeää myös, että työskentely kansainvälisessä ympäristössä, monenlaisten ihmisten kanssa kiinnostaa.
Aivan kylmiltään ei vieraaseen ympäristöön ketään lähetetä. Ennen lähtöä Pirianna kävi Tukholmassa koulutuksessa ja hieman ennen lähtöä oli ensimmäistä kertaa komennukselle lähteville viikon mittainen yhteisperehdytys. Lisäksi järjestettiin vielä kohteeseen liittyvä perehdytys, jossa käsiteltiin muun muassa kohteen turvallisuusasioita.
Pirianna kertoo komennuksen vahvistaneen kädentaitojaan ja opettaneen monen asian samanaikaista huomioimista sekä antaneen varmuutta hätätilanteissa toimimiseen. Ja omaan hyvinvointiin on oppinut kiinnittämään entistä paremmin huomiota Suomeen palaamisen jälkeen.
Kokemus on myös vahvistanut tietoisuutta siitä, miten ihmiset ovat lopulta hyvin samanlaisia kaikkialla. Samalla se on lisännyt entisestään ymmärrystä omasta etuoikeutetusta asemasta maailmassa.
Haastatteluntekohetkellä Pirianna kokee kaipaavansa hetken rauhoittumista ja pysyvyyttä. Kiintopistettä ja omaa kotia. Joskus tulevaisuudessa hän kuitenkin toivoo pääsevänsä uudelleen avustustyöhön maailmalle.
– Eihän sitä tiedä, ehkä jo syksyllä tuntuu siltä, Pirianna nauraa.
Teksti: Riikka Käkelä-Rantalainen
Haastattelu on julkaistu alunperin Kätilölehdessä 5/20
