Sisua vaativa matka: 36 tuntia potilaiden hoitoa junassa
Lokakuussa 2023 Hersonin paikallinen terveysministeriö pyysi apuamme alueella sijaitsevan sairaalan evakuointiin Ukrainassa. Tämä on vuoden aikana toinen kerta, kun evakuoimme potilaita samasta sairaalasta pommitusten takia. Tässä artikkelissa lääkäri Nataliia Pyvovar kuvailee pitkää junamatkaa potilaiden kanssa Hersonista kohti turvaa.
”Käytän aina kahta sormusta, kun olen junassa. Nämä korut ovat yksinkertaisia, lähes näkymättömiä kädessäni. Kun haluan rentoutua tai rauhoittua, kieritän sormuksia sormessani. Se muistuttaa minua kodista ja rauhoittaa minua. Se antaa minulle voimaa.”
Nataliia Pivovar on lääkäri, joka työskentelee sairaalajunassamme Ukrainassa. Hän kertoo tarinaa ujo hymy huulillaan. Hän kuuluu työryhmään, joka evakuoi potilaita etulinjassa olevilta alueilta turvallisemmille alueille Ukrainaan.
Tänään on vuorossa jälleen uusi matka. Sille Nataliia lähtee luottavaisin mielin: yöllä ei kuulunut pommitusten ääniä, joten hän nukkui yönsä hyvin. Kunnon yöunet tulevat tarpeeseen, koska seuraavat 36 tuntia Nataliia hoitaa potilaita. Potilaista suurin osa on iäkkäitä ja monella heistä on esimerkiksi dementia tai CP-vamma.
”Valmistelemme junaa Hersonin matkaa varten. Sängyissä on puhtaat lakanat ja jokaisessa vaunussa on tarjolla vedenkeitin ja lounasta. Ukrainalaisissa junissa on penkkejä ylä- ja alatasolla: tällä kertaa käytämme vain alempia. Psyykkisiä sairauksia sairastavien potilaiden on tärkeää tuntea lattia jalkojensa alla. Se saa heidät tuntemaan olonsa rauhallisemmaksi.”
Räjähdykset kuuluvat junaan
Aurinko paistaa, kun sairaalajuna saapuu Hersoniin. Potilaat autetaan vaunuihin. Monet heistä suojaavat käsillään silmiään kirkkailta auringonsäteiltä. Potilaita istuu pyörätuoleissa ja paareilla. Monet heistä ovat liikuntarajoitteisia ja käyvät ulkona vain harvoin. Nataliian mukaan osa heistä näyttää hämmentyneiltä.
”Etulinja on todella lähellä. Junaan nousun aikana lähellä tapahtuu pommituksia, ja räjähdysten äänet kuuluvat junalle asti. Joillakin potilailla on kuulovamma, joten he eivät ole varmoja, mitä tapahtuu. He kysyvät meiltä, onko kaikki hyvin. Rauhoitan heitä sanomalla: ”Kaikki on hyvin. On tärkeää nousta junaan nyt, ja viemme sinut pian turvalliseen paikkaan.”
Matka on haastava. Lääkäreiden ja sairaanhoitajien on kommunikoitava jokaisen potilaan kanssa ja kerrottava, minne he ovat menossa ja miksi. ”Ihmiset kysyvät minulta, onko perillä turvallista ja tulevatko he palaamaan takaisin. Näiden keskustelujen aikana ajattelen omaa isoäitiäni ja sitä, kuinka vaikeaa iäkkäiden ihmisten on vaihtaa elinympäristöään.”
Yhdessä vaunussa Nataliia hoitaa yhdeksää potilasta. Osalta potilaista mitataan verenpaine, toisille annetaan lääkkeitä. Osa saa lisähappea happisäiliöiden avulla.
Nataliia astuu vaunujen välitilaan ja seisoo hetken yksin. Hän pyöräyttää sormuksiaan, hengittää syvään ja astuu sitten hymyillen seuraavaan vaunuun. Ja niin päivä jatkuu, vaunu kerrallaan.
Monella potilaalla on jäljellä vain muistoja
Jokaisella potilaalla on mukanaan vain pieni laukku, jossa on vaatteita ja asiakirjoja. 150 evakuoitavasta vain muutamalla on mukanaan valokuvia – suurimmalla osalla jäljellä on vain muistoja. Tämä on Nataliian mukaan ensimmäinen matka, jossa ihmisillä on mukanaan vain kallein omaisuutensa. Monet potilaista menettivät omaisuutensa, kun heidän koteihinsa hyökättiin, tai heillä ei ollut aikaa ottaa mitään mukaansa, kun he lähtivät pommitusten keskeltä.
Nataliian mukaan on tärkeää luoda rauhallinen ilmapiiri kaikkialla vaunussa. Jos yksi potilas ahdistuu, se voi vaikuttaa myös muihin. Nataliia kollegoineen keittää teetä ja tarjoilee lounasta, mikä lohduttaa potilaita.
”Jokaisella evakuointimatkalla on potilaita, joiden silmät muistan pitkään. Pohdin heidän tarinoitaan, polkujaan ja kohtaloitaan.”
Heidän joukossaan on 17-vuotias Hersonista kotoisin oleva poika, jolla on CP-vamma ja näkövamma, eikä hän kykene puhumaan. Junaan noustuaan hän on aluksi ahdistunut, liikuskelee sängyllään ja ahdistuu selvästi yhä enemmän. Nataliia lähestyy häntä ja alkaa puhua hänelle lempeästi pitäen kiinni hänen kädestään.
”Poika koskettaa sormuksiani, ja kerron hänelle, että jokaisen pitäisi löytää oma amuletti elämässään. Se voi olla mitä tahansa: kaulakoru, suosikkimuki, nenäliina tai pieni kivi. Amuletti on pieni asia, mutta se voi pelastaa ahdistukselta ja yksinäisyydeltä. Poika rauhoittuu, kun puhun hänelle.”
Poika ei voi ilmaista tunteitaan sanoin, mutta Nataliia aistii hänen kiitollisuutensa.
