Kahden rintaman välissä – puoliksi ukrainalainen, puoliksi palestiinalainen
Ukrainalaispalestiinalaisen kirurgimme Khassan El-Kafarnan molemmissa kotimaissa on sota. Hän hoitaa potilaita Kostjantynivkan sairaalassa Ukrainassa, lähellä rintamaa. Mitä tahansa voi tapahtua, mutta sodan ei saa antaa vallata mieltä – on keskityttävä siihen, mitä voi tehdä potilaiden hyväksi.
Meillä ei ole aikaa olla surullisia tai vihaisia. Meidän on oltava hyödyksi. Emme koskaan saa ennakkovaroitusta suuresta määrästä loukkaantuneita. Ensimmäinen merkki, jonka saamme, on sairaalaan saapuva ajoneuvo täynnä loukkaantuneita potilaita. He kertovat meille, mitä on tapahtunut, ja että meidän tulisi odottaa lisää potilaita. Sitten haavoittuneet saapuvat aaltoina.
Työskentelen kirurgina Kostjantynivkan sairaalassa Donetskin alueella, itäisessä Ukrainassa. Sairaala on lähellä rintamaa. Joudumme usein viemään monta potilasta yhtä aikaa leikkaussaliin. Lääkkeitä ja verivalmisteita kuluu, ja joskus hätätilanteissa jopa työntekijämme ovat luovuttaneet verta. Potilaiden tarinat eivät unohdu. Muistan isän ja tyttären, jotka olivat olleet bussipysäkillä, kun iskut alkoivat. Isä oli suojannut kehollaan lastaan ja kuollut välittömästi. Tytär loukkaantui vakavasti. Kun hänet tuotiin sairaalaamme, hänellä ei ollut pulssia. Kävimme välittömästi toimiin ja käynnistimme hoidon. Kun tunsimme pulssin, veimme hänet leikkaussaliin.
Saimme vakautettua tytön tilan, mutta leikkauksen jälkeenkin hänen verenpaineensa oli epävakaa. Minä ja akuuttilääkäri pysyimme hänen kanssaan koko yön teho-osastolla. Hän selvisi aamuun, joten päätimme siirtää hänet sairaalaan, jossa hän voisi saada erikoistuneempaa hoitoa. Muutamaa päivää myöhemmin kuulin hänen kuolleen. Työn luonteeseen kuuluu, että välillä potilaat kuolevat. Se voi silti olla todella vaikeaa – erityisesti, kun hän oli 16-vuotias teini, oikeastaan vasta lapsi. Tällaisten tapausten vuoksi en erikoistunut lastenkirurgiaan. Se on minulle liian raskasta.
Monet potilaistamme pystyvät kävelemään sairaalasta omin jaloin
Ennen kuin olin kirurgi Ukrainassa, olin koulupoika Gazassa. Olen puoliksi ukrainalainen, puoliksi palestiinalainen: synnyin Kiovassa, mutta kasvoin Gazassa. Siksi olen aina halunnut olla kirurgi. Näin lapsuudessani paljon väkivaltaa. Tiedän monta ihmistä, jotka tapettiin. Muistan, kuinka sotilaat tunkeutuivat kotiimme. Muistan myös Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön autot lapsuudestani Gazassa. Vaikka en tiennyt järjestöstä paljon, tiesin, että he olivat lääkäreitä, jotka auttoivat ihmisiä.
Kun sota syttyi Gazassa, vanhempani olivat ansassa siellä.* Joka aamu herätessäni tarkistin, olinko saanut heiltä viestejä. Toivoin vain heidän olevan vielä elossa. Heillä ei ollut sähköä ja vain vähän ruokaa. Sodassa ei koskaan voi olla täysin turvassa. Tähän sairaalaan saattaa osua. Sille ajatukselle ei kuitenkaan voi antautua, muuten ei pysty toimimaan. Työ, jota teemme täällä, on tärkeää. Minulle kaikista tärkeintä ovat ne potilaat, joita voimme auttaa.
Yksi potilaistani oli noin 55-vuotias nainen, joka tuotiin sairaalaan vakavasti loukkaantuneena. Emme tienneet varmuudella, oliko häneen osunut luoti vai sirpale, mutta se oli mennyt sisään hänen rintakehänsä oikealta puolelta ja jättänyt jälkeensä läpimitaltaan noin 20 senttiä pitkän ulostulohaavan. Oli vain millimetreistä kiinni, etteivät valtimot vahingoittuneet. Ajattelimme, ettei hän selviäisi leikkauksesta. Hänellä oli murtuneita kylkiluita, ilmarinta sekä verta rintaontelossa. Hänen tilansa oli pitkään kriittinen leikkauksen jälkeen, ja haava tulehtui. Luulimme, että hän kuolisi.
Jatkoimme kuitenkin naisen hoitamista, ja viikkojen myötä hänen tilansa koheni. Noin kuukausi saapumisensa jälkeen hänet voitiin kotiuttaa, ja hän käveli hymyillen ulos sairaalasta. Naisen toipuminen oli meille valtava onnellinen yllätys. Monet hoitamistamme potilaista pystyvät kävelemään sairaalasta omin jaloin pois. Lääkärinä se on hyvin palkitsevaa.
*Khassan El-Kafarnan vanhemmat ja veli onnistuivat pääsemään pois Gazasta vuoden 2023 lopulla ja asuvat nyt Ukrainassa.
