Jesidit kärsivät yhä IS-ryhmän hyökkäyksestä: ”Jokainen on menettänyt ainakin yhden”
Elokuussa 2014 IS-ryhmä hyökkäsi jesidien kimppuun Sindžarin vuoristoalueella Irakissa. Seurasi tappamisen, raiskausten, sieppausten ja orjuuttamisen aalto. Nyt alueen jokaisessa perheessä ainakin yhden ihmisen arvioidaan kärsivän mielenterveysongelmista.
Sinunin pieni kaupunki sijaitsee Luoteis-Irakissa Sindžar-vuorelta pohjoiseen. Se on keskuspaikka niille jesideille, jotka jäivät kotiseudulleen IS-ryhmän hyökkäyksen jälkeen.
“Jokainen täällä on menettänyt ainakin yhden perheenjäsenen tai ystävän. Alueella vallitsee yleinen toivottomuuden ja menettämisen tunne”, sanoo Sinunin sairaalan päivystyksessä työskentelevä lääkärimme Kate Goulding.
”Yhteisön kokeman menetyksen laajuus on käsittämätön. Se kietoutuu yhteen väkivallasta, nöyryytyksestä, pakolaisuudesta, köyhyydestä ja laiminlyönnistä kumpuavan trauman kanssa.”
Monet jesidiperheet ovat päättäneet jäädä pakolaisleireille, minne he pakenivat IS-ryhmän hyökätessä. Tämä johtuu kylien ja rakennusten vaurioista, mutta myös kotiseutuun liittyvästä traumasta. YK on kuvaillut vuonna 2014 tapahtuneita julmuuksia kansanmurhaksi.
Emilienne Malfatto on kuvajournalisti, joka on erikoistunut kuvaamaan konflikteja ja niiden jälkeistä aikaa. Vuodesta 2015 lähtien hän on dokumentoinut jesidien elämää heidän palatessaan koteihinsa IS-ryhmän vallan päätyttyä alueella. Viime syyskuussa hän tuli Sinuniin kuvaamaan ja haastattelemaan potilaitamme.
Potilaiden tarinoita
Kun aloitimme työskentelyn Sinunin sairaalassa, oivalsimme pian jesidien kärsivän valtavasta mielenterveyskriisistä ja ryhdyimme tekemään mielenterveyskonsultaatioita alueella.
”Kun puhumme potilaiden kanssa asioista, jotka aiheuttavat heille stressiä, hyvin harva mainitsee kansanmurhan”, Goulding kertoo.
”Mielenterveyskonsultaatioissa sen sijaan mainitaan usein ystävät ja perheenjäsenet, jotka potilas on menettänyt.”
24-vuotias jesidimies: ”Tuntuu kuin sulaisin”
”Perheeni on kotoisin vuoren eteläpuolelta, läheltä Sindžarin kaupunkia. Kansanmurhan jälkeen asuimme vuoden pakolaisleirillä Kurdistanissa, mutta palasimme sen jälkeen takaisin. Asun tässä teltassa perheeni, eli vanhempieni, vaimoni, veljeni ja veljenpoikieni, kanssa. Elämä täällä on hyvin vaikeaa, sillä elinympäristö on karu. Aina on joko liian kuuma tai kylmä. Käymälät ovat jaetussa käytössä ja epäsiistejä. Täällä ei ole tarjolla töitä. Työskentelen aseelliselle ryhmälle ja ansaitsen alle 300 dollaria kuukaudessa.
En tunne itseäni koskaan onnelliseksi, vaan olen jatkuvasti tolaltani. En voi viettää aikaa ystävien kanssa, koska en pysty teeskentelemään olevani onnellinen. Masennus on vaikea asia. Tuntuu kuin sulaisin. Masennus vaikuttaa koko kehooni: olen menettänyt painoa ja unohtelen paljon asioita.
Ajattelen jatkuvasti kansanmurhaan liittyviä asioita, joita näin ja kuulin. Lapsia, jotka kuolivat. Lapsia, jotka IS-ryhmä tappoi, keitti ja joiden äideille he antoivat lasten keitetyn lihan.
Olen yrittänyt tappaa itseni kolme kertaa: hukuttautumalla, ampumalla ja veitsellä. Joka kerta minut on pysäytetty ja nyt perheeni on huolissaan minusta. Tunnen siitä syyllisyyttä, mikä vain pahentaa asioita.
En halua ottaa lääkkeitä, koska niillä on monia sivuoireita. Haluaisin ottaa sellaisen taikalääkkeen, jolla kaikki tapahtunut katoaisi ja asiat olisivat taas hyvin.
Näissä olosuhteissa ei ole helppoa parantua. Joka ilta itken itseni uneen. Mikään ei tee minua onnelliseksi. Ei ole väliä, olenko elossa vai kuollut.”
Halo, 66-vuotias jesidinainen: “Odotan siepattujen paluuta”
“Minulla ei ole lapsia ja mieheni kuoli ennen kansanmurhaa. IS-ryhmä kidnappasi minut ja veljeni Khaderin, mutta onnistuin pakenemaan. Odotan jatkuvasti Khaderia. Odotan kaikkien siepattujen paluuta.
Niin monet perheenjäsenistäni on siepattu. Jotkut palaavat, toiset eivät. Yksi veljenpolistani on Syyriassa IS-ryhmän mukana. Hänet on aivopesty, hän muutti nimensä eikä halua palata.
Ennen kansanmurhaa minulla ei ollut mitään psykologisia tai terveydellisiä ongelmia. Nyt joudun ottamaan paljon lääkkeitä. Minusta tuntuu jatkuvasti, että IS-ryhmä palaa takaisin.”
Henkilökunnan tarinoita
Sindžarin alueelle on vaikea löytää päteviä psykiatreja Irakista. Vuosien väkivallan jälkeen mielenterveysammattilaisista on huutava pula.
”Ne harvat asiat, joita olen kansanmurhasta kuullut, olen kuullut henkilökunnalta, jonka kanssa työskentelen”, sanoo Goulding.
”Ne ovat tarinoita heidän kokemastaan paniikista, kun IS-ryhmän taistelijat tulivat kotioville yöllä ja veivät heidän rahansa, puhelimensa ja muun omaisuutensa. Ne ovat tarinoita helpotuksesta, kun he onnistuivat pakenemaan äitiensä ja sisartensa kanssa. Miten he ajoivat ulos kaupungista niin täysissä autoissa, etteivät ovet mahtuneet kiinni. Miltä tuntui piileskellä vuoristossa suunnitellen pakoa Kurdistaniin. ”
”Tämä yhteisö on yksi lämpimimmistä ihmisryhmistä, johon olen koskaan tutustunut. Useimpina päivinä näen onnellisuutta ja toivoa heidän kasvoillaan, mutta usein kuitenkin menneisyyden ja tämän päivän ongelmiin liittyvät ajatukset synkistävät heidän kasvojaan.”
Farha, vastaava kätilö Sinunin sairaalassa: ”Uskoin, että kansani tarvitsi apuani”
”Kun kuulimme, että IS-ryhmä oli lähestymässä Sindžaria, yhteisömme johtaja käski kaikkien paeta vuorille. Lähtiessämme emme ottaneet mitään mukaamme, mikä teki vuorilla olemisesta vaikeaa ja halusimme lähteä jonnekin, missä meillä olisi paremmin suojaa. Liikkuminen oli vaarallista, koska IS-ryhmä kontrolloi aluetta vuoren ympärillä.
Matka oli kauhea. He pysäyttivät meidät ja kuulustelivat meitä. En koskaan unohda, mitä tapahtui, kun saavuimme yhdelle tarkastuspisteistä. Meitä oli 14 ihmistä pienessä autossa, veljeni istuivat tavaratilassa. Tarkastuspisteellä päällemme alkoi sataa luoteja lähestyvästä autosta. Emme tienneet ovatko veljeni enää elossa, se oli kauhea hetki. Kun taistelijat pääsivät luoksemme, he tulivat ulos autoistaan huutaen ‘Allahu Akbar’ ja osoittaen meitä aseillaan.
Isäni yritti kertoa heille, ettemme pakene IS-ryhmää, vaan olemme liikkeellä, koska vuorella ei ollut vettä tai ruokaa. Onneksi juuri sillä hetkellä lähistöllä tapahtui yhteenotto ja kuullessaan aseiden laukaukset taistelijat päästivät meidät liikkeelle ja lähtivät kohti ammuskelua. Jos yhteenotto ei olisi häirinnyt heitä, he olisivat saattaneet tappaa meidät kaikki. Me jatkoimme matkaamme kohti Kurdistania.
Olin tuolloin ensimmäisen vuoden kätilöopiskelija. Kurdistanissa päätin jatkaa opintojani vaikeista olosuhteista huolimatta. Uskoin, että kansani tarvitsisi minun apuani. Kiitän jumalaa, että sain opintoni loppuun ja valmistuin. Halusin tehdä töitä tukeakseni perhettäni, sillä heistä kellään ei ollut kunnollista työtä.
Kuulin, että eräs järjestö oli perustanut äitiysyksikön Sinuniin. Hain työtä ja sain sen. Perheeni oli huolissaan, kun palaisin tänne töihin, mutta päätin ottaa työn vastaan ja tulla tänne auttamaan kansaani. Muutettuani Sinuniin menin naimisiin ja asun nyt täällä, kun taas perheeni on jäänyt Kurdistaniin. Kun Lääkärit Ilman Rajoja aloitti työskentelyn, hain töitä ja nyt olen kätilö heidän sairaalassaan, joka tarjoaa ihmisille ilmaista ja laadukasta terveydenhoitoa.”
Lääkärit Ilman Rajoja auttaa jesideja
Lääkärit Ilman Rajoja on tarjonnut mielenterveyspalveluita Sinunissa joulukuusta 2018 lähtien. Tänä aikana 286 ihmistä on hakeutunut hoitoon ja heistä 200 ovat yhä hoidon piirissä. Yleisin diagnoosi on masennus, jota seuraa konversiohäiriö ja ahdistuneisuus.
Viimeisen kahdeksan kuukauden aikana Sinunin sairaalaan on tuotu 24 itsemurhaa yrittänyttä ihmistä. Heistä kuusi oli jo joko kuollut tai heitä ei enää ehditty pelastaa. Lähes puolet itsemurhaa yrittäneistä oli alle 18-vuotiaita ja yli puolet naisia tai tyttöjä. Nuorin heistä oli hirttäytynyt 13-vuotias tyttö, joka oli jo kuollut sairaalaan saavuttaessa.
Yhteistyössä paikallisten terveysviranomaisten kanssa Lääkärit Ilman Rajoja pyörittää myös päivystystä, synnytysosastoa ja lastenosastoa Sinunin sairaalassa sekä liikkuvia seksuaali- ja lisääntymisterveyteen keskittyviä klinikoita alueen kylissä.
Katso koko alkuperäinen kuvareportaasi täällä.
