Marissa Gripenberg
Mikä saa äidin hylkäämään vastasyntyneen lapsensa? Jemenin kansalaisten vaikea tilanne särkee sydämen.
Potilaiden tapaaminen lääkärien kanssa tukemissamme sairaaloissa on todella opettavaa. Kotopuolen sairaaloissa voi olla melko varma siitä, että saatavilla on lääkkeitä ja laitteita, joiden avulla voidaan pelastaa kiireellisen sairaanhoidon tarpeessa olevia ihmisiä. Se on luksusta, vaikka sen pitäisi olla todellisuutta kaikkialla. Kaksi tyypillisintä potilasryhmää täällä ovat ampumahaavapotilaat ja aliravitut vastasyntyneet lapset – näky, johon törmäisi kotona vain harvoin, jos koskaan.
Vierailuni teho-osastolla yhdessä tukemassamme sairaalassa oli yksi haastavimmista työpäivistäni. Istuin hiljaisessa huoneessa paikallisen lääkärin kanssa, joka opetti minua lukemaan sydänmonitorin käyriä. Yhtäkkiä hänet kutsutaan teho-osastolle. Paikallinen mies oli löytänyt vain parin tunnin ikäisen vauvan hylättynä puutarhastaan.
Paikallinen mies oli löytänyt vain parin tunnin ikäisen vauvan hylättynä puutarhastaan.
Katson kuinka ryhmä lääkäreitä yrittää elvyttää tätä pientä nyyttiä. Ajatukset sinkoilevat päässäni, kun katselen, miten vastasyntynyt taistelee hengestään. Elonmerkit heikkenevät. Mietin myös, mitä äidin on täytynyt joutua käymään lävitse hylätäkseen lapsensa. Niin oudolta kuin se tuntuu, usein ensimmäinen tunne on pikemminkin viha kuin suru. Nämä ihmiset eivät ansaitse elää olosuhteissa, missä peruspalveluita ei ole. Vastasyntyneen ei pitäisi joutua taistelemaan elämästään ensimmäisinä tunteinaan vain sen takia, että perusterveydenhuoltoa ei ole.
Samana päivänä tapasin naisen, joka on tuonut vastaanotolle 9-vuotiaan tyttärensä. Tytär vaikuttaa hieman sekavalta. Kyyneleet valuvat poskia pitkin. Äiti kertoo olleensa keräämässä polttopuita, kun hän vahingossa pudotti halot tyttärensä päähän. Kaasusta ja polttoaineesta on pulaa käynnissä olevan konfliktin vuoksi, minkä vuoksi monilla jemeniläisillä ei ole enää varaa niihin ja he joutuvat lämmittämään talonsa ja laittamaan ruokansa avotulella.
Projektimaasta tulee koti
Avustustyöntekijänä kotiutuu nopeasti maahan, ja siellä asuviin ihmisiin. Kollegat eivät ole vain työkavereita vaan heistä tulee läheisiä ystäviä, jotka tuntuvat välillä pikemminkin perheenjäseniltä. Projektimaasta tulee koti, vaikka siellä viettää vain lyhyen aikaa.
Työn yksi haastavimmista puolista on kuulla ihmisten tarinoita sodasta ja nähdä, mikä vaikutus sen seurauksena romahtaneella terveydenhoitojärjestelmällä on. Olen kuullut karmeita tarinoita siitä, mitä ihmisten on täytynyt todistaa ja kokea, miten he ovat joutuneet luopumaan unelmistaan ja menettämään perheenjäseniään. Heiltä on riistetty nuoruus ja he joutuvat elämään jatkuvassa pelossa, kun kuulevat lentokoneet taivaalla. Kuitenkin samat ihmiset saapuvat töihin joka päivä hymyillen ja kysyvät, miten voivat auttaa minua. En koskaan lakkaa hämmästelemästä, miten ihmiset, joilla on niin vähän, ovat ystävällisimpiä ja anteliaimpia ihmisiä, joita olen tavannut.
Jemeniläinen kulttuuri on hyvin rikasta. Joku kuvaili kerran, että Jemen on kuin hunajaa ja luoteja, niin kirjaimellisesti kuin vertauskuvallisesti. Täällä tuotettu hunaja on maailman parasta, se on makeaa kuin jemeniläisten luonne. Kuitenkin sota ja väkivalta tunkeutuvat kaikkialle. Miehet kulkevat kaikkialla aseistautuneina ja aseita saatetaan käyttää jopa mitättömien erimielisyyksien ratkaisemiseen.
Vietän aikaa paikassa, missä en ole yhtä vapaa kuin kotona: en voi kävellä ulkona ja minun täytyy peittää itseni, kun olen järjestön alueen ulkopuolella. Olen kuitenkin jälleen oppinut, miten sinnikkäitä me ihmiset olemme. Toivon, että useammat oivaltaisivat, mitä ”vähemmän on enemmän” todella tarkoittaa.
