Lääkärimme tutkii 25-vuotiaan Sameera Abkirin kättä liikkuvalla klinikallamme Romaliassa, läntisessä Darfurissa. Sameeran käsi tulehtui kotisynnytyksen jälkeen väärin annetun injektion vuoksi.
Kaksi vuotta kestänyt sota Sudanissa on saanut aikaan maailman suurimman pakolaiskriisin. Raskaana olevat naiset ovat erityisen haavoittuvassa asemassa. Sairaanhoidon saaminen on vaikeaa, ja äiti- ja lapsikuolleisuus ennennäkemättömän korkea.
Sudanissa miljoonat ihmiset ovat joutuneet jättämään kotinsa paetakseen taisteluita, ja lukematon määrä siviilejä on tapettu, kuollut tai loukkaantunut vakavasti.
Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan yli 70 % konfliktialueilla, kuten Darfurissa, sijaitsevista sairaanhoitolaitoksista toimii hädin tuskin tai on suljettu kokonaan. Sen vuoksi miljoonat ihmiset jäävät ilman hoitoa keskellä lähihistorian pahimpiin kuuluvaa humanitaarista kriisiä.
Kätilötyön päällikkö Osanatu Sento Bangura tutkii vastasyntynyttä vauvaa Murnein sairaalassa, läntisessä Darfurissa.
Sota vaikuttaa merkittävästi raskaana olevien naisten ja vauvojen terveyteen. Darfurissa asuvilla naisilla on usein edessään pitkä ja vaikea matka hoitoon, kun synnytys lähestyy.
Turvattomuus, tarkastuspisteillä odottelu sekä kalliit ja vaikeasti saatavilla olevat kuljetusvaihtoehdot johtavat siihen, että matka voi kestää kävellen tai aasilla koko päivän. Seurauksena on usein synnytyskomplikaatioita, keskenmenoja tai pahimmillaan kuolema.
Perheen piti kantaa hänet. Kun he saapuivat päivän kestäneen kävelymatkan jälkeen, äiti oli jo menehtynyt verenvuoron vuoksi.
Moni syrjäseudulla asuva nainen synnyttääkin kotona ja turvautuu perinteisiin menetelmiin. Kun sairaalaan on vaikea päästä, sinne lähdetään usein vasta sitten, kun komplikaatioita tulee. Silloin sekä synnyttäjän että lapsen henki on vaarassa.
“Eräs äiti synnytti kotonaan, eikä saanut poistettua istukkaa. Sitten hän alkoi vuotaa verta, joten häntä alettiin viedä kiireellä sairaalaan”, muistelee projektin sairaanhoidon tiimin esihenkilö Wendemagegn Tefera Benty Zalingein sairaalassa, keskisessä Darfurissa. “Perheen piti kantaa hänet. Kun he saapuivat päivän kestäneen kävelymatkan jälkeen, äiti oli jo menehtynyt verenvuoron vuoksi.”
Monella raskaana olevalla on aliravitsemus
Monet ovat menettäneet toimeentulonsa, ja ruoasta ja puhtaasta vedestä on pulaa. Sen seurauksena monella sairaalaan saapuvalla raskaana olevalla naisella on aliravitsemus. Se vaikuttaa suoraan vauvan terveyteen, ja johtaa usein ennenaikaiseen synnytykseen ja aliravitsemukseen. Synnytyksen jälkeen vauva otetaan usein tarkkailuun, jotta selviytyminen ja hyvinvointi saadaan taattua.
Ruokaa, suojaa, terveydenhoitoa, toimeentuloa tai humanitaarista apua on tuskin lainkaan tarjolla. On vain toivo paremmasta tulevaisuudesta, vaikka sitä ei ole näköpiirissä.
Darfuriin tarvitaan kipeästi lisää humanitaarista apua
Humanitaarisen avun ja ihmishenkiä pelastavan terveydenhuollon määrää on kasvatettava merkittävästi Sudanissa. Sodan osapuolten on myönnettävä avulle esteetön pääsy, sekä mahdollistettava siviiliväestön pääsy terveydenhuoltoon. Apua tarjoavien tahojen on oltava sitoutuneita, jotta humanitaarisen avun rahoitusta voidaan lisätä pitkäkestoisesti.
Sameera Abkir, 25, tuli 2-viikkoisen vauvansa kanssa liikkuvalle klinikallamme Romaliassa, läntisessä Darfurissa. Hänelle nousi kuume ja hänen kätensä tulehtui kotisynnytyksen jälkeen väärin annetun injektion vuoksi. Työntekijämme puhdistivat ja sitoivat haavan sekä antoivat hänelle antibiootteja.
“Naapurustossani useimmat naiset synnyttävät kotona. Myös minä synnytin kotona, kuten aina. Sairaala on liian kaukana, en pysty kulkemaan niin pitkää matkaa. Nyt, kärrykyydin ja kärsimisen jälkeen, pääsin tulemaan. Se ei ollut helppoa, mutta minun täytyi. Kipu oli liian kova.”
Lue Sameeran tarina kokonaan
Tammikuu 2025
“Nimeni on Sameera Abkir, ja olen 25-vuotias. Asun Ab Douissa, joka sijaitsee kaukana täältä. En tiedä tarkalleen kuinka kaukana, mutta tuolla suunnalla. Synnytin kotona. Se ei ollut helppoa. Synnytyksen jälkeen minulle nousi korkea kuume. Veljeni meni apteekkiin, osti joitakin injektioruiskuja ja –neuloja, ja antoi ne minulle. Mutta sitten käteeni alkoi sattua. En tiennyt, mikä on vialla.
Tulin tänne sairaalaan koska tarvitsin syntymätodistuksen vauvalleni. Mutta toivoin myös, että saisin lääkettä kättäni varten. Kipu yltyi. En saapunut yksin, mieheni tuli mukaan. Matkustimme kärryillä, koska matka sairaalaan oli liian pitkä kävelemiseen. Matka oli vaikea, mutta minulla ei ollut vaihtoehtoa.
Naapurustossani useimmat naiset synnyttävät kotona. Myös minä synnytin kotona, kuten aina. Sairaala on liian kaukana, en pysty kulkemaan niin pitkää matkaa. Nyt, kärrykyydin ja kärsimisen jälkeen, pääsin tulemaan. Se ei ollut helppoa, mutta minun täytyi. Kipu oli liian kova. Toivon vain, että seuraavalla kerralla olisi jokin helpompi tapa.”
Halima Ishaq Osman, 38, odottaa viidettä lastaan. Matkustettuaan aasilla tunnin auringonpaisteessa, hän saapui liikkuvalle klinikallemme Romaliaan, läntiseen Darfuriin. Hän on aina aiemmin synnyttänyt kotona, koska sairaala sijaitsi liian kaukana. Häntä huolestuttaa, miten tuleva synnytys menee.
“Sairaalan on lähes mahdotonta päästä nopeasti. Ilman kuljetusta joudumme turvautumaan perinteiseen vaunuun, mikä tekee matkasta hitaan ja vaikean. … Osa ihmisistä ei pääse ajoissa. Isoäitini oli yksi heistä – hän menehtyi matkalla sairaalaan. Toivon vain, että asiat tulevat menemään kohdallani eri tavalla.”
Vuosi sitten aseistautuneet miehet pakottivat Mariam Abdalmananin perheineen pakenemaan kodistaan Hasahisasta mukanaan vain vaatteet, jotka heillä oli yllään.
”Asun nyt Hamidyan leirillä sodan vuoksi. Eräänä yönä aseistautuneet miehet tulivat ja pakottivat meidät lähtemään kodeistamme. Meillä ei ollut aikaa ottaa mukaamme mitään – he varastivat kaiken, jopa vaatteemme. Pakenin mukanani vain ne vaatteet, jotka olivat ylläni.”
Fatima Mohamed, 37, pitää käsissään jäänteitä kranaatista, joka osui hänen taloonsa keskisessä Darfurissa. Koti tuhoutui, ja Fatiman veli ja tämän poika kuolivat. Nyt hän asuu koulun pihalle rakennetussa olkimajassa Hamidyan leirillä lähellä alueen pääkaupunkia Zalengeia.
“Saavuimme tyhjin käsin lastemme kanssa. Meillä ei ole vettä, eikä ruokaa. Yhteisön jäsenet ottivat meidät vastaan koululla, jossa nyt majoitumme. He tuovat meille syötävää, mutta usein menemme nukkumaan tyhjin vatsoin.”
Lue Fatiman tarina kokonaan
“Nimeni on Fatima Yousif Babeker Mohamed. Tämä kranaatti osui kotiini, tappoi veljeni Suleiman Eshagin ja hänen poikansa. Se tuhosi taloni Hasahisan leirillä. Meidän piti pysyä matalina ja paeta.
Meillä ei ole mitään, emmekä saa mitään.
Saavuimme tyhjin käsin lastemme kanssa. Meillä ei ole vettä, eikä ruokaa. Yhteisön jäsenet ottivat meidät vastaan koululla, jossa nyt majoitumme. He tuovat meille syötävää, mutta usein menemme nukkumaan tyhjin vatsoin.
Isoäitini asuu kotonani. Hän on täysin riippuvainen minusta, ja veljeni kuoltua minulla ei ole ketään auttamassa. Olemme asuneet täällä pitkään. Yksitoista kuukautta tai ehkä enemmän. Perheeni on suuri. Minulla on lapsia, äitini sekä veljieni ja siskojeni lapset. Me kaikki kärsimme.
Etsimme työtä saadakseen hieman rahaa, mutta se on merkityksetöntä, kun ottaa huomioon perheemme koon. Yritän löytää polttopuita myytäväksi, jotta voin tuoda perheelleni jotain syötävää. Kun joku menee keräämään puita, häntä lyödään. Tänään minun on palattava taas töihin, vaikka minua lyötäisiin taas.”
Kaltoma Mohammad Adam Mohamed, 40, joutui pakenemaan Hasahisan leirillä sijainneesta kodistaan ja asuu nyt asuu Hamidyan leirillä ilman kattoa tai seiniä ympärillään. Hän on riippuvainen naapureistaan, joilta saa jotain syödäkseen.
“Elämä Hasahisan leirillä oli erilaista. Meillä oli koti, pystyimme tekemään töitä, saimme vettä. Nyt vesipisteet ovat kaukana, eikä minulla olisi mahdollisuutta kantaa vettä, vaikka pääsisin niille. Olen täysin riippuvainen siitä, että saan naapureiltani jotain syötävää. He antavat minulle pienen määrän jauhoja, kun voivat. Teen ruokaa siitä vähästä mitä on ja toivon, että huomenna joku muu auttaa.”
Hanan Abdullah Omar Al-Taher, 45, pitelee käsissään ainoaa omaisuuttaan: kahta peittoa. Hän asuu koulun pihalla sijaitsevan olkimajansa. Ennen sotaa hän kävi töissä ja eli tasaista elämää. Nyt hänen lapsensa menevät nukkumaan vatsat tyhjinä, eikä hän uskalla väkivallan uhan vuoksi palata katsomaan, mitä ryöstetystä kodista on jäljellä.
“Ennen sotaa meillä oli elämä. Mieheni kävi töissä, olimme onnellisia, meiltä ei puuttunut mitään. Nyt olemme menettäneet kaiken. Joinakin päivinä olen nälkäinen. Joinakin öinä lapseni nukkuvat tyhjin vatsoin. … Kun ajattelen Sudania, sydämeeni särkee. Kokemamme kaltoinkohtelu on sietämätöntä.”
Afaf (ei kuvaa)
Afaf Omar Yahya, 35, teki tuskallisen matkan keskisessä Darfurissa sijaitsevaan Zalingein sairaalaan. Matka aasilla vei useita tuntia. Saavuttuaan perille hän kuuli järkytyksekseen, että oli saanut keskenmenon. Lääkärit tekivät hätäsektion.
“Siellä missä asun, ei ole kulkuvälineitä, joten minun oli mentävä sairaalaan aasilla sietämättömissä kivuissa. Lähdimme noin kahdelta iltapäivällä, mutta aasi liikkui hitaasti. Meillä kesti tunteja päästä tänne, saavuimme vasta illalla. Matka oli hidas ja uuvuttava, ja kun pääsimme perille, oli liian myöhäistä. Olin menettänyt vauvani. Keskenmeno oli järkytys.”
Lue Afafin tarina kokonaan
Joulukuu 2024
”Olen Afaf Omar Yahya. Elämä on ollut täynnä kipua ja kärsimystä.
Siellä missä asun, ei ole kulkuvälineitä, joten minun oli mentävä sairaalaan aasilla sietämättömissä kivuissa. Lähdimme noin kahdelta iltapäivällä, mutta aasi liikkui hitaasti. Meillä kesti tunteja päästä tänne, saavuimme vasta illalla. Matka oli hidas ja uuvuttava, ja kun pääsimme perille, oli liian myöhäistä. Olin menettänyt vauvani. Keskenmeno oli järkytys.
Eilen minulle tehtiin leikkaus. Minä selvisin, mutta vauvani menettäminen on suurin suru, jonka olen koskaan kokenut.
Olen synnyttänyt yhdeksän lasta, mutta vain viisi heistä on elossa. Neljä vauvaani on kuollut. Suurin tulevaisuudentoiveeni on voida hyvin, olla terve, ja pystyä tarjoamaan lapsilleni ruokaa, vettä ja koulutusta. Haluan vain, että he kasvavat turvassa.
Kotini tuhoutui sodan vuoksi. Nyt elän oljista rakennetussa teltassa, ja kamppailen selvitäkseni. Nuori poikani kärsii aliravitsemuksesta. Tänä vuonna elämä on ollut vaikeampaa kuin koskaan. Jos löydät ruokaa tänään, ei ole mitään takeita siitä, että huomenna on mitään syötävää. Se on todellisuus, jonka kohtaamme joka päivä.”
