Afganistanin terveydenhuoltojärjestelmä on kärsinyt jo vuosia henkilökuntapulasta, tarvikkeiden puutteesta ja vähäisestä rahoituksesta. Se on ollut pitkälti riippuvainen ulkomaalaisista rahoittajista ja on ollut pitkään sortumisvaarassa. Jos rahoitus lopetetaan nyt, koko terveydenhuoltojärjestelmä voi romahtaa, millä olisi vakavia seurauksia afganistanilaisille ihmisille. Koko kansainvälisen yhteisön tulisi tunnistaa, että nyt ei ole oikea aika kääntää selkää Afganistanille.
Lääkärit Ilman Rajoja jatkoi toimintaansa läpi taisteluiden Afganistanissa, ja sairaanhoitotyömme jatkuu edelleen kaikissa viidessä projektissamme ympäri maata. Lääkärimme Kunduzista ja Heratista kertoivat, minkälaista oli työskennellä pahimpien taisteluiden keskellä.
Lääkärit juoksivat Kunduzissa kaduilla hoitaakseen taisteluissa loukkaantuneita
Yhteenottojen aikana muutimme Kunduzin toimistotilan tilapäiseksi traumayksiköksi hoitaakseemme loukkaantuneita. Yksikkö on nyt suljettu, ja kaikki potilaat on siirretty lähes valmiiseen Kunduzin traumakeskukseen, jota olemme rakentaneet vuodesta 2018 alkaen.
TAISTELUIDEN ensimmäisenä iltana pommitus ja ampuminen oli jatkuvaa. Jouduimme kiireellä bunkkeriin, missä vietimme koko yön unettomina. Potilaamme eivät päässeet traumayksikköön kaduilla tapahtuvien jatkuvien taisteluiden vuoksi.
Seuraavana aamuna kuulimme, että yksikköön oli saapunut useita loukkaantuneita. Emme kuitenkaan päässeet itse paikalle, koska bunkkerin ja yksikön välissä olevalla kadulla oli käynnissä taisteluita. Yksikköön päässeet kollegamme pyysivät kiireellistä apua, koska paikalle oli tuotu potilas, jota oli ammuttu rintaan ja vatsaan. Hänen piti päästä välittömästi leikkaussaliin.
Siitä alkoi päivämme helvetissä.
Lopulta koitti hetki, kun ammuskelu hiipui hetkellisesti, ja liikkuminen oli mahdollista. Juoksin kolmistaan kahden kollegani kanssa kadun toiselle puolelle kohti leikkaussalia. Potilaan pulssi oli juuri kadonnut, joten aloitimme elvytyksen samalla, kun anestesiologi koitti löytää hengitystietä. Leikkasin potilaan rintaan kaksi reikää, jotta veri pääsisi ulos ja keuhkot voisivat laajentua; samaan aikaan toinen kollega yritti pysäyttää verenvuotoa rintalastan alapuolella. Huomasimme melko nopeasti, että luoti oli osunut sydämeen, ja jo pian sen jälkeen ymmärsimme, että emme voisi pelastaa häntä.
SIITÄ alkoi päivämme helvetissä. Se oli ensimmäinen – mutta ei viimeinen – hetki, kun henkilökuntamme hukkui töihin. Yksikköön tuli paljon potilaita, jotka tarvitsivat leikkaushoitoa: ampumavammoja, pommien räjähdyksissä loukkaantuneita ja ristituleen joutuneita.
Päivä oli pitkä, ja monet henkilökuntamme jäsenet eivät päässeet taisteluiden takia paikalle traumayksikköön. Yövuorossa olleet työskentelivät myös läpi päivän. Osa otti päiväunia samaan aikaan, kun toiset työskentelivät. Näin henkilökunta jaksaisi aamusta yöhön.
Kun otin hellästi siteet pois kädestä, näin ammottavan reiän keskellä lapsen käsivartta. Kädestä puuttui enemmän kudosta kuin sitä oli jäljellä.
Seuraavana aamuna klo 6.30 ensiapulääkäri soitti minulle radiopuhelimella ja kertoi, että hän tarvitsisi heti apuani. Taisteluiden hiljennyttyä pystyin taas juoksemaan tien yli.
Traumayksikössä oli neljä potilasta, jotka tarvitsivat samanaikaisesti hätäleikkausta. Aloitimme hengen pelastavat leikkaukset kahden potilaan kohdalla ja yritimme samalla pitää kaksi muuta hengissä. He selvisivät odotusajasta, ja pystyimme leikkaamaan heidätkin. Lopulta yksi potilaista kuoli, mutta kolme jäivät henkiin – olosuhteisiin nähden onnekas lopputulos, sillä kaikilla oli vakavia vammoja luodeista ja räjähdyksistä.
YKSI potilaistamme oli nuori poika, jonka käsi oli kääritty siteeseen. Pojan ensiapuun tuonut isä kertoi, että hän oli joutunut ulkona leikkiessään ristituleen. Poika ei itkenyt, hän katsoi vain hiljaa eteensä. Tilanne ei vaikuttanut ensisilmäyksellä kiireelliseltä: siteen alta pilkottavista sormista vaikutti siltä, että verenkierto toimi, ja käsi oli lämmin. Poika ei kuitenkaan vaikuttanut tuntevan mitään. Kun otin hellästi siteet pois kädestä, näin ammottavan reiän keskellä lapsen käsivartta. Kädestä puuttui enemmän kudosta kuin sitä oli jäljellä.
Muistan edelleen kollegoiden ilmeet. Kaikki olivat järkyttyneitä: tätä ei oltu osattu odottaa. Peitimme uudestaan haavan ja pyrimme stabilisoimaan käden. Vaikka olimme kaikki sitä mieltä, että amputaatio olisi tilanteessa paras vaihtoehto, pojan isä ei ollut samaa mieltä. Hän halusi vielä yrittää. Teimme siis parhaamme: puhdistimme haavan, pidimme kudoksen elossa ja kiinnitimme ulkoisen kiinnittimen pitämään luita paikallaan. Tällä hetkellä pojalla on edelleen käsi. Se ei tule koskaan toimimaan kuten ennen, mutta emme silti osanneet odottaa näinkään hyvää lopputulosta.
Isä on ollut todella ystävällinen, mutta pieni poika on edelleen jännittynyt. Hän tietää, että häntä hoitamaan tuleva lääkäri tarkoittaa väistämättä lisää kipua. Siksi hän ei ole vielä hymyillyt yhdelläkään meistä, mutta olemme nähneet hänen hymyilevän isälleen.
Lääkärit Ilman Rajoja on ainoa kansainvälinen toimija, joka on pystynyt jatkamaan sairaanhoitoa Heratissa
Lääkärit Ilman Rajoja -järjestölle Heratissa työskentelevä afganistanilainen lääkäri kuvailee, minkälaista on työskennellä klinikoilla taisteluiden keskellä. Tilanne jatkuu vaikeana myös taisteluiden jälkeen erityisesti siksi, että muut kansainväliset järjestöt ovat joutuneet keskeyttämään toimintansa.
KUN taistelut lähestyivät Heratin kaupunkia, monet olivat peloissaan ja pysyttelivät kotona. Tilanne muuttui dramaattisesti kolmessa tunnissa, kun Afganistanin islamilainen emiraatti, Taleban, otti kaupungin täysin haltuunsa.
Taistelujen aikana monia haavoittuneita tuotiin Heratin aluesairaalaan. Kun ihmiset kuulivat kuolonuhreista ja pommituksista, he pyöräilivät sairaalaan ja kertoivat haluavansa luovuttaa verta. Sairaalan verivarastot täyttyivät nopeasti, ja lisää verta ei pian enää tarvittu. Oli inspiroivaa nähdä, kuinka tavalliset ihmiset juoksivat kesken taistelujen sairaalaan auttamaan.
Heratin valtausta seuraavana aamuna lähdimme töihin epävarmoina tilanteesta. Osa kollegoistani kertoi heidän naapuriensa olleen huolissaan, kun he lähtivät aamulla töihin: ”Mitä olet tekemässä? Sinun täytyy pysyä kotona!”
Työntekijämme olivat selittäneet naapureilleen, että työmme on auttaa ihmisiä. Avuntarve on nyt entistä suurempi, sillä muut sairaalat ovat suljettuina. Tämä asenne rohkaisi monet tulemaan töihin epävarmuudesta huolimatta.
JO ennen taisteluja hoidimme Heratin aliravitsemusklinikallamme 95 aliravittua lasta. Potilasvuoteita on vain 42, minkä lisäksi olemme pystyttäneet teltoista 18-paikkaisen väliaikaisosaston. Siltikin potilaita oli liikaa. Potilasmäärä väheni hieman taistelujen aikana, mutta nyt luvut ovat alkaneet nousta, ja potilaiden määrä lisääntyy päivittäin.
Tällä hetkellä Lääkärit Ilman Rajoja on ainoa Heratissa työskentelevä kansainvälinen organisaatio – muut ovat keskeyttäneet toimintansa. Vielä ennen taisteluja pystyimme ohjaamaan ihmiset muihin sairaaloihin, mutta nyt tuntuu siltä, että olemme hoitoa hakevien ihmisten viimeinen toivo.
Ravitsemusklinikan lisäksi ylläpidämme myös toista klinikkaa lähellä pakolaisleirejä, jonne monet ovat paenneet myös muista provinsseista, kuten Badghista ja Farahista. Klinikalla oli ruuhkaa erityisesti heti Heratin valtaamisen jälkeen, sillä useat muut järjestöt keskeyttivät toimintansa joko turvallisuussyistä tai palkanmaksuvaikeuksien takia. Lääkärit Ilman Rajoja on onneksi löytänyt keinon maksaa kaikkien työntekijöidensä palkat, mikä on rauhoittanut henkilökuntaamme ja valanut toivoa.
Ajat ovat epävarmoja, joten kaikki työskentelevät todella ahkerasti. Olemme väsyneitä, mutta toivomme, että tilanne rauhoittuu. Silti meillä on vain vähän tietoa siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
TÄLLÄ hetkellä suurin huolenaihe on se, että useat sairaalat eivät voi jatkaa toimintaansa Heratissa. Esimerkiksi Maailmanpankki on lopettanut sairaaloiden rahoittamisen, ja toistaiseksi ei ole selvyyttä siitä, mitä tulee tapahtumaan. Osa muille järjestöille työskentelevistä ihmisistä ei ole saanut palkkaansa kuukausiin. Näin on tapahtunut ennenkin, mutta työntekijät olivat pitkään toiveikkaita ja ajattelivat, että rahat maksettaisiin myöhemmin takaisin. Nyt he ovat menettäneet toivonsa, ja monet ovat alkaneet etsiä uusia töitä.
Yksi ravitsemusklinikallemme tuotu aliravittu lapsi oli erittäin köyhästä perheestä. Me hoidimme lasta ja tarjosimme ruokaa äidille isän odottaessa ulkona. Isä oli aiemmin kertonut, että hänellä ei ollut edes kymmentä afgaania. Summa vastaa euroissa noin 10 senttiä. Kun kysyimme, miten he pääsivät sairaalaan, isä kertoi perheen saaneen varat myymällä lampaansa ja lehmänsä. Toiset perheet joutuvat lainaamaan rahaa sukulaisiltaan.
USKON, että meidän velvollisuutemme on hoitaa potilaita. Tällä hetkellä Lääkärit Ilman Rajoja on ainoa Heratissa työskentelevä kansainvälinen organisaatio – muut ovat keskeyttäneet toimintansa. Vielä ennen taisteluja pystyimme ohjaamaan ihmiset muihin sairaaloihin, mutta nyt tuntuu siltä, että olemme hoitoa hakevien ihmisten viimeinen toivo.
Se tuo meille yhä enemmän vastuuta ja haasteita. Työmme jatkuu.
