Lääkäri Aurelie Godard toimii tällä hetkellä Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön tehohoidon asiantuntijana Bagdadissa, Irakissa, jossa järjestöllämme on 53-paikkainen yksikkö vakavaa koronavirusta sairastaville potilaille.
Kaupunki hukkuu taudin toiseen aaltoon, joka on mittavampi ja tappavampi kuin ensimmäinen. Kohdatessaan työssään vakavasti sairaiden tulvan ja korkean kuolleisuuden, Godard joutuu pakon edessä tekemään vaikeita valintoja yrittääkseen pelastaa yhä nuorempiakin potilaita.
Joudumme nykyään valitsemaan, kuka saa hoitopaikan. Yksikössämme on rajoitetusti hoitopaikkoja vakavaa koronavirusta sairastaville potilaille, ja sairaalan teho-osastolla on jatkuvasti kuudesta kymmeneen ihmistä odottamassa paikkaa täynnä olevasta yksiköstämme.
Potilaat odottavat CPAP-hoidossa: jatkuvassa positiivisessa hengitysteiden paineessa, joka on ei-invasiivisen hengitystuen tyyppi. Odottavia ihmisiä on aina vähintään kuusi, eikä tarjolla ole mitään muuta paikkaa, johon voisin heidät lähettää.
Joudumme siis valitsemaan. Tämä ei kuulosta kauniilta, mutta niin me joudumme tekemään. Joskus sängyn laidalla on potilaan läheisiä. He näkevät meidän siirtävän heidän omaisensa jälkeen saapuneita potilaita hoitoyksikköömme ja ymmärtävät hyvin, miksi emme siirrä heidän perheenjäsentään: emme usko hänen selviävän.
Valintojen tekeminen ei ole helppoa, eikä osu aina oikeaan.
Minulla ei kuitenkaan ole muutakaan vaihtoehtoa, koska en voi ottaa vanhaa 77-vuotiasta naista ja jättää 40-vuotiasta miestä makaamaan teho-osaston paareille.
VALINTOJEN tekeminen ei ole helppoa, eikä osu aina oikeaan. Viime viikolla hoitoon tuotiin 33-vuotias nainen, joka oli raskaana. Vauva oli jo kuollut naisen saapuessa, koska hän oli liian hypoksinen. Myös äiti kuoli alle 24 tunnin päästä, vaikka hän pääsi hoitoon välittömästi.
Toisaalta teho-osastolla on toinen nainen, joka on odottanut hoitopaikkaa jo seitsemän päivää. Pystyin vihdoin antamaan hänelle hoitopaikan, koska hänen vointinsa alkoi kohentua. Muutamat muut pääsivät hänen edeltään hoitoon, koska hän on 62-vuotias.
Luulin, että hän olisi kuollut päiviä sitten. Hän sai vuorokauden ympäri CPAP-hoitoa ja yhtenä iltana uskoin jo, ettei hän selviäisi yön yli. Seuraavana aamuna hän sinnitteli edelleen, ja hänen vointinsakin oli hieman parempi. Vuorokausi myöhemmin vointi oli vielä parempi. Hän ei vieläkään voi hyvin, mutta nyt uskon hänen selviävän.
SAMAAN aikaan osastolla oli 19-, 21- ja 33-vuotiaat, jotka kuolivat. Tälläkin hetkellä nuorin potilas on 17-vuotias, ja myös hän saa CPAP-hoitoa. Hän on 17!
Potilaat taistelevat saadakseen henkeä. Se tuntuu hieman siltä, kun olisit vahingossa niellyt vettä uima-altaassa. Kuvittele, että eläisit niin kokonaisen viikon ajan.
On vaikeaa valita oikea potilas ja päätellä, kenellä todella on paras mahdollisuus selvitä. Ensimmäisen aallon aikaan nuorin potilaamme oli 38-vuotias. Hän parani ja pääsi sairaalasta muutaman päivän jälkeen. Muut potilaat olivat noin 60-vuotiaita, ja vaikka sekään ei ole missään nimessä vanha, he eivät olleet yhtä nuoria kuin tämänhetkiset potilaamme: 17, 19, 21 tai 33 ja raskaana. Tämä ei ole normaalia.
POTILAAT taistelevat saadakseen henkeä. Se tuntuu hieman siltä, kun olisit vahingossa niellyt vettä uima-altaassa. Kuvittele, että eläisit niin kokonaisen viikon ajan – tai jopa pidempään joidenkin potilaiden kohdalla. Sängyn ympärillä odottavat perheenjäsenet tuijottavat kuin hypnotisoituneina potilaiden happisaturaatiolukuja.
Vilkaisen itse lukuja, ja näen, että tilanne ei ole hyvä. Silti omaisten silmissä näkyy ahdistuneisuuden lisäksi myös valtava määrä toivoa, ja he saattavat näyttää minulle edellisenä yönä ottamiansa kuvia siitä, kuinka luvut ovat olleet tavallista korkeampia. He ovat niin onnellisia, mutta minä tiedän, että joskus nämä ovat vääriä signaaleja.
JOKAINEN potilas tarvitsee keskimäärin noin 40 litraa happea per minuutti, mikä on valtava määrä. Täytämme sairaalan 4000 litran happitankkeja päivittäin.
Ja me olemme vain yksi sairaala. Olemme jäävuoren huippu, eikä minulla ole harmainta aavistustakaan siitä, mitä tapahtuu ihmisten kodeissa ja yhteisöissä. Meidän työmme on vain pisara meressä.
Tilanne on dramaattinen, ja nyt kuolevien ihmisten menehtyminen olisi voitu estää rokotuksilla. Tuntuu pahalta nähdä nuorten ihmisten kuolevan tautiin, jota olisi voinut ainakin osittain hillitä rokottamisella.
ROKOTTAMINEN on alkanut Irakissa hitaasti, vaikka nyt olisi tarvetta rokottaa kiireellisesti valtavia määriä ihmisiä. En yritäkään väittää, että kaikki olisi voitu jo saada rokotettua, mutta kuolemat alkavat hiljalleen vaikuttaa yhä enemmän siltä, että ne olisivat olleet estettävissä. Tämän tiedostaminen yhdistettynä kaikkeen muuhun, mitä täällä näen, saa minut yhä toivottomammaksi.
