Sasha, Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön pitkäaikainen työntekijä Mariupolista, Ukrainasta kuvailee elämää Venäjän joukkojen saartamassa ja pommittamassa kaupungissa. Turvallisuussyistä hän käyttää pelkkää etunimeään.
Synnyin Mariupolissa ja olen asunut siellä koko ikäni. Opiskelin, työskentelin ja pidin hauskaa Mariupolissa. Kun Lääkärit Ilman Rajoja palkkasi minut, olin iloinen päästessäni tekemään mielekästä työtä. Elämä oli hyvää Mariupolissa.
Sitten kaupungista tuli yhtäkkiä helvetti.
Ensin kukaan meistä ei voinut uskoa tapahtumia. Emme odottaneet sotaa emmekä pommeja. Luulimme, että kaikki oli vain puhetta televisiossa ja joku estäisi hulluuden. Kun tajusin, että se oli tosiaan käymässä toteen, voin pahoin. Voin niin pahoin, etten pystynyt syömään kolmeen päivään.
Ensimmäisinä päivinä onnistuimme onneksi lahjoittamaan osan Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön jäljellä olevista lääkinnällisistä tarvikkeista Mariupolin ensiapuosastolle. Kun sähköt ja puhelinverkko lakkasivat toimimasta, emme enää pystyneet ottamaan yhteyttä kollegoihimme tai jatkamaan työtämme. Pommitukset alkoivat ja pahenivat päivä päivältä. Yritimme vain pysyä hengissä ja päästä pois.
Uusia hautausmaita ilmestyi kaikkialle kaupunkiin, jopa lastentarhan pienelle pihalle lähellä kotiani, missä lasten olisi pitänyt leikkiä. Miten tällainen menneisyys voi koskaan muuttua tulevaisuudeksi lapsillemme?
Huolenpitoa painajaisen keskellä
Kaikki tuntuivat kantavan huolta jostakusta toisesta itsensä sijaan. Äidit huolehtivat lapsistaan ja lapset huolehtivat vanhemmistaan. Minä kannoin huolta sisarestani. Hän oli niin stressaantunut pommituksista, että pelkäsin hänen sydämensä pysähtyvän. Hänen urheilukellonsa näytti sykkeen olevan 180 lyöntiä minuutissa, ja olin valtavan huolissani hänestä. Sanoin, että olisi typerää, jos hän kuolisi pelkoon kaiken keskellä.
Ajan myötä hän sopeutui paremmin eikä enää jähmettynyt pelosta pommitusten aikana vaan kertoi minulle eri piilopaikoista, joita oli keksinyt. Olin silti edelleen todella huolissani hänestä ja tiesin, että minun pitäisi saada hänet vietyä pois. Siirryimme kolme kertaa etsien turvallisempaa paikkaa. Olimme onnekkaita ja päädyimme upeiden ihmisten luo. Pidän heitä nykyisin perheenäni. Historia osoittaa, että ihmiset selviytyvät, kun pysyvät yhdessä ja auttavat toisiaan. Näin sen omin silmin ja se oli liikuttavaa.
Olin myös liikuttunut, kun näin, miten rohkeita ihmiset olivat, tai miten rohkeita heidän oli pakko olla. Muistan yhden perheen, joka oli laittamassa ruokaa kadulla kotinsa ulkopuolella. Vain parin metrin päässä heidän nuotiostaan maassa oli kaksi isoa kuoppaa pommeista, jotka olivat osuneet toiseen perheeseen pari päivää aiemmin.
Olin liikuttunut, kun näin, miten ihmiset takertuvat elämään ja siihen, mikä on hyvää. Kansainvälisenä naistenpäivänä 8. maaliskuuta päätimme juhlia kaikesta huolimatta. Kutsuimme naapurimme, ja he kutsuivat omia ystäviään. Joku löysi pullon samppanjaa ja joku teki kakun, vaikka sai kasaan vain puolet reseptiin tarvittavista ainesosista.
Onnistuimme jopa soittamaan musiikkia parin minuutin ajan. Puolen tunnin ajan juhlimme oikeasti, ja tuntui hyvältä olla iloinen ja nauraa taas. Vitsailimme jopa, että painajainen loppuisi.
Painajainen kuitenkin jatkui, ja tuntui, ettei se loppuisi koskaan.
Sekasortoinen lähtö
Yritimme lähteä joka päivä, mutta huhuja siitä, mitä tapahtui tai ei tapahtunut, liikkui niin paljon, että meistä alkoi tuntua, ettei lähtö onnistuisi ikinä. Kun saimme tiedon, että saattue oli lähdössä, ryntäsimme vanhaan autooni ja kiiruhdimme etsimään sen lähtöpaikkaa. Kerroimme niin monille kuin pystyimme, mutta olen täynnä surua, kun ajattelen niitä, joille en pystynyt kertomaan. Kaikki tapahtui nopeasti, emmekä pystyneet soittamaan kenellekään, koska puhelinverkko ei toiminut.
Lähtö oli sekasortoinen, ja valtava määrä autoja ajeli paniikissa joka suuntaan. Näimme auton, jossa oli niin monta ihmistä, ettei heitä voinut laskea. Kasvot olivat liimautuneet ikkunaruutuihin. Meillä ei ollut karttaa ja pelkäsimme, että lähtisimme väärään suuntaan, mutta jotenkin valitsimme oikean suunnan ja pääsimme pois Mariupolista.
Vasta kun pyrimme pois Mariupolista, tajusin, että asiat olivat todellisuudessa huonommin kuin olin luullut. Kävi ilmi, että olin ollut onnekas, kun olin päässyt suojaan sellaiseen osaan kaupunkia, joka oli säästynyt suhteellisen hyvin. Matkalla pois näin valtavasti tuhoa ja surua: valtavia kraattereita kerrostalojen lomassa, tuhoutuneita supermarketteja, terveydenhuollon laitoksia ja kouluja. Jopa tuhoutuneita suojia, jonne ihmiset olivat pyrkineet turvaan.
Me olemme toistaiseksi turvassa mutta emme tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kun pääsin vihdoin internetiin, järkytyin nähdessäni kuvia rakkaasta kotikaupungistani liekeissä ja kaupungin asukkaista raunioissa. Luin uutisista, että Mariupolin teatteria oli pommitettu, kun monet lapsiperheet olivat hakeutuneet sinne turvaan. En löydä sanoja kuvaamaan sitä, miltä se minusta tuntui. Voin vain kysyä, miksi?
”Ehkä joku yrittää soittaa minulle”
Jouduimme jättämään paljon rakkaita ihmisiä kaupunkiin. Huoli perheestäni raastaa sydäntäni. Yritin palata hakemaan heidät pois, mutta en onnistunut. En ole kuullut heistä mitään.
Niillä, jotka ovat yhdessä, on paremmat mahdollisuudet selviytyä, mutta monet ovat yksin. Hauraat vanhukset eivät pysty kävelemään kilometrikaupalla hakemaan vettä ja ruokaa. Miten heidän käy? En saa mielestäni vanhaa rouvaa, jonka tapasimme kadulla kaksi viikkoa sitten. Hänen oli vaikea kävellä ja hänen silmälasinsa olivat rikki, joten hän ei nähnyt paljoakaan. Hän veti esiin pienen matkapuhelimen ja kysyi, voisimmeko ladata sen. Yritin käyttää auton akkua lataamiseen, mutta se ei onnistunut. Kerroin, ettei puhelinverkko toiminut, eikä hän voisi soittaa kenellekään, vaikka hänellä olisi akkua.
”Tiedän, etten voi soittaa kenellekään, mutta ehkä joku yrittää soittaa minulle”, hän vastasi. Tajusin, että hän oli yksin ja puhelin oli hänen ainoa toivonsa. Ehkä joku yrittää soittaa hänelle. Ehkä perheeni yrittää soittaa minulle. Emme tiedä.
Painajaisen alusta on melkein kuukausi, ja tilanne pahenee joka päivä. Mariupolissa kuolee joka päivä ihmisiä pommituksissa ja perustarvikkeiden, kuten veden, ruuan ja sairaanhoidon puutteeseen. Viattomat siviilit kamppailevat sietämättömiä olosuhteita ja vaikeuksia vastaan joka päivä ja joka hetki. Vain pieni osa on päässyt pakenemaan, ja kaupungissa on edelleen valtavasti ihmisiä, jotka piilottelevat tuhotuissa rakennuksissa tai raunioituneiden talojen kellareissa ilman mitään ulkopuolista apua.
Miksi kaikki tämä tapahtuu viattomille ihmisille? Miten kauan ihmiskunta antaa tämän katastrofin jatkua?
