Miten etsiä sodan keskeltä tarinoita, joilla on onnellinen loppu? Espanjan osastomme mediatyön päällikkö Ivan M. García kirjoittaa, kuinka löysi niitä Ukrainasta.
”Hei, yritä tuoda mukanasi myös myönteisiä tarinoita!” kollegat sanovat aina, kun joku viestintätiimimme jäsenistä lähtee töihin projektiin. Se on meillä myös ajoittain toimittajien klassikkotoive, erityisesti jouluna ja kesällä, jolloin uutisten pitäisi olla kevyitä – aivan kuin myös todellisuus olisi lomalla.
Myönteisiä tarinoita, tarinoita voittamisesta, tarinoita, joilla on onnellinen loppu. Niiden etsiminen ja kerääminen Jemenin sodan keskeltä, Cabo Delgadon taisteluista Mosambikissa tai Darién Gapista, Kolumbian ja Panaman väliseltä vaaralliselta reitiltä, jossa viikoittain sadat siirtolaiset vaarantavat henkensä, ei ole helppo tehtävä.
“Mutta niitä täytyy olla olemassa”, huudahdat. Näitä sanoja toistelin itselleni helmikuun lopussa, kun saavuin Ukrainaan vuosi sodan kärjistymisen jälkeen.
Naapurit ja sukulaiset katosivat
Useiden päivien ajomatkan jälkeen saavumme maan kaakkoisosaan. Vierailemme Liubomyrivkassa, Mykolajivin alueella lähellä Hersonin kaupunkia sijaitsevassa pienessä kylässä, arvioidaksemme harvojen siellä yhä olevien ihmisten lääketieteellisiä ja humanitaarisia tarpeita.
Pormestari Nadiya Heorhivna toivottaa meidät tervetulleeksi. Hän johdattaa meidät Liubomyrivkan kouluun – tai siihen, mitä siitä oli jäljellä. Se on kärsinyt taistelujen aikana muutama kuukausi sitten, ja vain osa rakennuksesta on vielä pystyssä. Onneksi kouluun osui varhain aamulla, jolloin sisällä ei ollut ketään. Taistelujen aikana tuhoutui myös koulun bunkkeri, joka oli kylän ainoa.
Liubomyrivka on yksi monista Ukrainan kylistä ja kaupungeista, jotka rintamalinja katkaisi kahtia. He, jotka pystyivät pakenemaan, pakenivat, erityisesti nuoremmat. Erityisesti osa vanhemmista ihmisistä jäi joko siksi, ettei heillä ollut keinoja lähteä tai paikkaa, jonne he olisivat voineet paeta. Osa kieltäytyi jättämästä kotiaan, jossa he olivat asuneet koko ikänsä.
Naapurit ja sukulaiset katosivat. Samoin maanviljelijät ja kauppiaat. Myös terveydenhuollon työntekijät lähtivät. Apteekit ja terveyskeskukset suljettiin. Hiljattain raportoimme, että 89 sairaanhoidon laitosta Hersonissa Ukrainan joukkojen takaisin ottamilla alueilla on vaurioitunut eivätkä ne pysty toimimaan, minkä vuoksi yli 163 000 ihmistä on jäänyt ilman lääketieteellistä hoitoa.
Lopulta Liubomyrivkaan ei jäänyt melkein ketään. Alkuperäisistä 600 asukkaasta oli jäljellä vain noin 50.
”Ilo? On ilo nähdä ihmisten palaavan. Joskus pelkäsin, että kukaan ei palaisi, ja että kylä lopulta katoaisi. Olen asunut täällä koko ikäni. Ja haluan, että tämä paikka menestyy.”
Nadiya Heorhivna, Liubomyrivkan pormestari
Nyt kun rintamalinjat siirtyvät Venäjän hallinnassa oleville alueille, Liubomyrivkasta paenneet ovat alkaneet palata. Tämä on hyvä uutinen, mutta pormestari Nadiya tietää, että tarpeet ovat suuret. Talot on rakennettava uudelleen, ja materiaaleista on pulaa. Mikä pahinta, kukaan ei viljele peltoja. Ei siksi, että tekijöitä ei olisi, vaan siksi, että se ei ole turvallista. Pellot ovat täynnä maamiinoja.
Lopuksi kysyn pormestari Nadiyalta, onko vaikean vuoden aikana ollut jotakin asiaa, joka olisi saanut hänet iloiseksi.
“Ilo? On ilo nähdä ihmisten palaavan. Joskus pelkäsin, että kukaan ei palaisi, ja että kylä lopulta katoaisi. Olen asunut täällä koko ikäni. Ja haluan, että tämä paikka menestyy. Se näkyy nyt palanneissa naapureissa ja siinä, miten autamme toisiamme. Se on mukavaa, ja juuri sellainen on aina tehnyt minut onnelliseksi.”
”Totta kai on iloa”, sanon itsekseni hyvästellessäni pormestarin. Totta kai sitä on.
Sirpaleita sairaalassa
Tohtori Viktoria Baranyuk pitää kämmenellään sirpaleen palasta: kahden senttimetrin kokoista vääntynyttä metallia, jossa on teräviä harjanteita. Viktoria kertoo poimineensa sen toimistonsa lattialta eräänä aamuna viime vuoden toukokuussa Novyi Buhin sairaalassa, Mikolajivissa. Lähistöllä käytiin taisteluja, ja taivaalta satoi sirpaleita. Tulitusta tuli satojen kilometrien päästä Kiovasta, Irpinistä ja Butšasta, ja siitä seurasi kymmeniä haavoittuneita ihmisiä. Tiet katkaistiin, kodit muuttuivat raunioiksi ja kokonaisia perheitä jäi tykistötulen saartamaksi.
Hänen mukaansa vakavimmat seuraukset eivät ole fyysisiä vahinkoja tai haavoja, vaan näkymättömiä. Työntekijämme vahvistavat tämän vieraillessaan Novyi Buhin kaltaisissa paikoissa. Ihmisillä on ahdistusta, masennusta, surua, unettomuutta ja traumaperäistä stressiä.
Monet potilaistamme myöntävät, etteivät he uskoneet sodan kestävän näin kauan. Toiset taas uskovat, etteivät he voi palata kotiin, josta he ovat lähteneet. Ja jos he palaavat, he eivät tiedä, mitä he sieltä löytävät.
”Tämä on yhdistänyt meitä, olemme työskennelleet yhdessä ja auttaneet toisiamme enemmän kuin koskaan ennen.”
Tohtori Viktoria Baranyuk
Viktoria on optimistinen. Hän hymyilee suurimman osan keskustelusta, vaikka hän kertoo vaikeimmista päivistä sairaalassa. Hän sanoo, etteivät he lakanneet työskentelemästä hetkeksikään. He työskentelivät aikaa vastaan hoitaessaan loukkaantuneita ihmisiä ja raskaana olevia. Hän myöntää, että osa henkilökunnasta lähti alueelta nopeasti. Hän kertoo, että lähteneitä oli vain muutama, ja useimmat heistä palasivat pian takaisin auttamaan, kuten kaikki muutkin.
“Tämä on yhdistänyt meitä, olemme työskennelleet yhdessä ja auttaneet toisiamme enemmän kuin koskaan ennen. Kun sota päättyy, koska se tulee päättymään, olemme parempia kuin ennen – olemme kasvaneet, olemme paremmassa asemassa.”
Totta kai on menestystä.
Avun lisäksi toivoa
Dimalla on tuuhea parta ja siisti ulkonäkö. Hänen kädenpuristuksensa uhkaa murskata kätesi, ja hänen spontaanit halauksensa lohduttavat. Hän on mukava kaveri, eikä kukaan arvaa, että hänen hymynsä takana on muisto Kramatorskiin kohdistuneista kauheista hyökkäyksistä.
On kulunut muutama kuukausi siitä, kun hän ja hänen vaimonsa lähtivät Kramatorskista. Melkein yhtä kauan hän on työskennellyt järjestössämme radio-operaattorina. Hänen iäkkäät vanhempansa kuitenkin jäivät. Dima kertoo, että he puhuvat usein: vanhemmat bunkkeristaan ja hän tukikohdastamme Kropyvnytskyista, maan keskiosasta.
“He eivät halua lähteä. He sanovat, että tämä on heidän maansa. He sanovat toki tietävänsä voivansa kuolla, mutta pitävät kiinni siitä, että se on heidän kotinsa, josta he eivät lähde.”
Dima sanoo tietenkin ymmärtävänsä heitä, mutta helppoa se ei ole.
“Ihmisten täytyy puhua, he tarvitsevat psykologista apua. He ovat nähneet perheenjäsentensä kuolevan… ja he itse ovat viettäneet kuukausia ilman oikeaa elämää, yrittäen vain olla kuolematta. Siksi se, mitä voimme tarjota heille kaiken avun lisäksi, on toivo.”
Dima, radio-operaattori
Dima on myös kiitollinen. Hän sanoo tekevänsä hienoa työtä. Hän kertoo, että Kropyvnytskyin kaltaisissa kaupungeissa sodan voi hetkeksi jopa unohtaa, mutta kun lähtee pakolaisasutukseen tai sairaalaan Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön mukana, Ukrainan tilanteen ymmärtää nopeasti.
“Ihmisten täytyy puhua, he tarvitsevat psykologista apua. He ovat nähneet perheenjäsentensä kuolevan… ja he itse ovat viettäneet kuukausia ilman oikeaa elämää, yrittäen vain olla kuolematta. Siksi se, mitä voimme tarjota heille kaiken avun lisäksi, on toivo.”
Ja toivoa Dimalla on paljon. Hän ajattelee usein sitä päivää, jolloin tämä kaikki on ohi. Päivää, jona hän voi palata kotiinsa ja ottaa käytäntöön kaiken tänä vuonna oppimansa. Hän ajattelee myös talon etsimistä ja ennen kaikkea isomman perheen perustamista.
Totta kai on myönteisiä tarinoita. Niitä on aina.
