Entinen tieteellinen tutkimuslaitos Dniprossa, Ukrainassa muutettiin vuonna 2022 majoitustiloiksi sotaa pakeneville ihmisille. Tänä päivänä rakennuksessa asuu noin 270 ihmistä, jotka ovat joutuneet lähtemään miehitetyiltä alueilta ja raunioituneista kaupungeista. Tässä artikkelissa pääset tutustumaan neljän siellä asuvan ihmisen tarinaan.
Yuliia: “Lapseni ja lapsenlapseni tietävät, mitä sota on”
Sunnuntaiaamu valkenee varhain maansisäisten pakolaisten majoitustiloiksi muutetussa entisessä tutkimuslaitoksessa Dniprossa. Keittiö kylpee auringonvalossa, ja juuri nyt se on ainoa valo, jota asukkaat saavat. Sähköä ei ole.
39-vuotias Yuliia Murashkina alkaa valmistaa pannukakkuja. Hänen juuri herännyt lapsenlapsensa Sasha on pyytänyt niitä.
Huoneen seinustalla seisoo hyöydyttöminä useampi puhdas sähköhella. Yuliia ottaa esiin pienen kaasupolttimen ja lämmittää vettä. Muut asukkaat alkavat kokoontua keittiöön. He käyttävät ruokansa lämmittämiseen samanlaisia punaisia kaasupulloja kuin Yuliia, ja pesevät astiansa kylmällä vedellä. Kun he puhuvat, suusta karkaa pieniä höyrypilviä. Huoneessa on niin kylmä, että hengityksen voi nähdä auringonvalossa.
Yuliian perheellä on rakennuksessa kaksi huonetta. Hän asuu 12-vuotiaan poikansa Vanyan kanssa yhdessä, toisessa asuu hänen tyttärensä Kateryna kahden lapsensa kanssa.
Perhe on joutunut jättämään elämänsä taakseen sodan vuoksi kaksi kertaa. Ensin he pakenivat Fashchivkasta, Luhanskin alueelta Kreminnaan vuonna 2014. Sieltä he lähtivät, kun Venäjä aloitti täysimittaisen hyökkäyksen Ukrainaan vuonna 2022.
”Vietimme monta kuukautta kellarissa ilman valoa tai elintarvikkeita. Siellä oli todella kosteaa ja Vanya sai pahan yskän. Emme edes käyneet talossamme ennen lähtöämme. Meillä oli asiakirjamme mukanamme, joten nappasimme vain reppumme ja lähdimme”, Yuliia muistelee.
Kun perhe jätti kotinsa ensimmäisen kerran, Vanya ei ollut vielä täyttänyt edes yhtä.
”Minulla oli mukanani vain hänen potkupukunsa ja pullollinen ruokaa. Joten kun jouduin pakenemaan toisen kerran vuonna 2022, en ollut huolissani tavaroistani. Olin huolissani vain siitä, ettemme selviäisi, koska edelliseen evakuointibussiin oli isketty.”
”Sekä lapseni että lapsenlapseni tietävät, mitä sota on. Kun kuulemme räjähdyksiä, minä olen todennäköisesti eniten peloissani koko perheestä. Mutta se johtuu siitä, että olen huolissani heistä, en itsestäni. Myös Sasha ymmärtää kaiken. Kun hän kuulee räjähdyksiä, hän pukee takin ylleen ja menee käytävään, mutta ei itke tai hätäänny”, sanoo Yuliia.
Kun Yuliialta kysytään, mitä koti merkitsee hänelle, hän ajattelee Faschivkaa, jossa hän varttui. Hän muistaa puiston, joka oli umpeenkasvanut ja villi, kuin metsä. Hän muistaa lammet kaivoskukkuloiden pohjalla, missä he kävivät pulkkailemassa talvisin.
“Tiedostan, että alue on ollut nyt miehitettynä yli 13 vuotta, ja epäilen etten koskaan palaa sinne edes käydäkseni vanhempieni haudoilla. En ole edes varma onko hautausmaa edelleen olemassa, tai onko talomme pystyssä. Siitä huolimatta minusta tuntuu, että kotini on siellä.”
