Kontrasti on räikeä. Sitä kollega Laura Mikkonen on välillä ajatellut odottaessaan lasta. Hän täällä säntillisen neuvolajärjestelmän ja maailman turvallisimpien synnytysten maassa, jossa nainen saa päättää itse. Naiset ja vauvat Intiassa, Kongossa ja Etelä-Sudanissa, joissa hän on työskennellyt Lääkärit ilman rajoja -järjestön kautta.
Epäsuhta alkaa jo siitä, miten raskaus saa alkunsa. Saako nainen määrätä omasta kehostaan? Onko jopa laki antanut päätöksen ehkäisystä aviomiehelle?
– Lopulta on globaalisti aika harvinaista, että naisella on oikeus päättää ruumiistaan. Kontrastia on lähtien jo siitä, että itse olen voinut ikään kuin valita ajankohdan, jolloin on hyvä hetki perustaa perhe. Olen saanut toteuttaa itseäni, rakentaa uraa, tehdä väitöskirjankin ja käydä maailmalla ja sitten päätän, että nyt on hyvä hetki. Suurella osalla maailman naisistahan ei ole tällaista mahdollisuutta, Laura Mikkonen sanoo.
– Kuinka epätoivoisen kiinnostuneita naiset olivatkaan ehkäisyvälineistä niissä projekteissa, joihin olen osallistunut maailmalla, hän kertoo.
Kuka
• Laura Mikkonen (s. 1980) on sisätauteihin erikoistuva lääkäri, joka asuu miehensä kanssa Espoon Kauklahdessa. Aikoo erikoistua infektiolääkäriksi.
• Äitiysvapaalla työstään Meilahden sairaalassa, jossa suorittaa erikoistumispalveluja.
• Kotoisin Porvoosta. Valmistui lääkäriksi Helsingin yliopistosta 2006.
• Työskennellyt Lääkärit ilman rajoja -järjestön kautta avustustehtävissä Kongon demokraattisessa tasavallassa, Etelä-Sudanissa ja Intiassa.
Mitä voimme oppia?
Yksi tunteista on kiitollisuus.
– Suomen neuvolasysteemi on toiminut upeasti näin kokemusasiantuntijankin näkökulmasta. Vaikka on korona, kaikki toimii. Saan mennä synnyttämäänkin sairaalaan, jossa on vieressä teho-osasto vauvalle ja minulle siltä varalta, että jotain ikävää kävisi. Voi luottaa siihen, että tehdään kaikki, mitä pystytään. Se ei todellakaan ole todellisuus maailmalla monessa paikassa, Mikkonen vertaa.
– Jos avustusprojektissa pystytäänkin järjestämään esimerkiksi neuvolakontrollit ja kannustetaan äitejä tulemaan sairaalaan synnyttämään, on edelleen normaalia synnyttää kotona. Ihmisiä joutuu ihan haalimaan kotoa, että tulkaa sairaalaan synnyttämään. Tulee todella surullisia tilanteita, joissa kotisynnytys on mennyt pieleen ja sairaalaan tullaan siinä vaiheessa, kun mitään ei ole enää tehtävissä ja vauva on kuollut monta tuntia sitten. Joutuu vain toteamaan, että mitään ei voi tehdä, Mikkonen kertoo.
Hänen mielestään meillä olisi kuitenkin myös oppimista niistä yhteisöistä, joissa hän on tehnyt kenttätöitä lääkärinä.
– Moni asia on myös hyvin, ja lapset ovat normaali osa elämää. Täällä jotenkin… lapsi muuttaa ihan kaiken. Ravintolassa lapsi ei saa inahtaakaan tai pitää ainakin tajua lähteä pois, ettei häiritse muita asiakkaita, Mikkonen mainitsee.
Oma lukunsa on tavarahysteria. Mitä aineellista lapsi lopulta tarvitsee, kunhan on ruokaa, lämpöä ja rakkautta?
– Voi toki olla, että menen itsekin mukaan siihen hysteriaan, mitä kaikkea tavaraa vauva tarvitsee, vaikka olen maailmalla nähnyt, että vauvakin pärjää kuitenkin aika vähällä. Projekteissamme ja yleisesti muutenkin kenttäoloissa tuttipulloja ei saa käyttää infektioriskien vuoksi ollenkaan. Ja täällä sitten hienostellaan niiden materiaaleilla. Ja saattaa tietysti käydä niin, että päädyn itsekin hankkimaan rintapumpun, vaikka olen äitejä kannustanut, että sitten pumppailet mukiin kädellä, jos vauva ei saa imettyä.
”Saadaan kokea vähän siitä, mikä on todellisuus siellä koko ajan”
Vauvan laskettu aika on samana päivänä, kun teemme haastattelua.
– Odottavat fiilikset. Meinaa loppumetreillä loppua usko, että tuleeko se sieltä koskaan, Mikkonen nauraa.
Hänen odotuksensa on sujunut hyvin, ja vauva on todella toivottu. Koska Mikkonen on 39-vuotias, hän ehti etukäteen ajatella, mahtaakohan enää onnistua, mutta alku kävikin helposti. Äitiysvapaalle jääminen tuntui jopa vähän hassulta, sillä olo on ollut niin hyvävointinen. Kun Mikkosen oli aika siirtyä kotiin, oli koronakriisin takia juuri käännetty erikoisvaihde päälle terveydenhuollossa.
– Herättää tietysti paljon ajatuksia, kun katselen koronahässäkkää kotoa käsin. Olen ylpeä siitä, miten hyvin Suomessa on pystytty hoitamaan asioita. Toisaalta mieleni on tavallaan kahdessa eri maailmassa. Olen ollut kentällä, ja siellähän infektiot ja epidemiat ovat jatkuvasti läsnä. Tuntuu myös, että nyt saadaan kokea ihan vähän siitä, mikä on todellisuus siellä koko ajan, Mikkonen pohtii.
– Ehkä olemme olleet täällä sellaisella mielellä, että tämmöiset asiat eivät kosketa meitä. Mutta kyllähän ne koskettavat, hän sanoo.
Mikkosta hirvittää ajatus siitä, että COVID-19 roihahtaa epidemiaksi niissä paikoissa, joissa hän on tehnyt avustustyötä.
– Järjestö (Lääkärit ilman rajoja) valmistautuu tilanteeseen optimoimalla resursseja. On tärkeä saada ylläpidettyä perustoiminnot, sillä ne samat hivit, tubit, malariat ja aliravitsemukset jatkuvat ja lisäksi pitää valmistautua myös uuteen epidemiaan. Keinot siellä ovat hankalammat kuin täällä. Täällä voidaan esimerkiksi määrätä ihmiset omaehtoiseen eristäytymiseen ja sosiaalisen etäisyyden pitoon, mutta monessa paikassa se ei ole mahdollista, Mikkonen kuvaa.
– Voi olla, että on tehtävä valinta sen välillä, kuoleeko nälkään vai koronaan. Jos sellaiset perusstruktuurit puuttuvat kuin juokseva vesi, niin täydellinen eristäytyminen voi aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Vettä ja ruokaa täytyy hakea.
Jälleen yksi kontrasti. Kun Mikkosen asunnosta menivät vedet poikki pariksi päiväksi, se muutti arkea melko tavalla. Maaliskuussa Lääkärit ilman rajoja -järjestön tiedotteessa kuvattiin, että joissain paikoissa Morian valtavaa pakolaisleiriä oli vain yksi vesihana 1 300 ihmiselle.
Yksi Mikkosen kenttäkohteista oli Etelä-Sudan, jossa hänen tietääkseen ei tuolloin ollut yhtään ainoaa hengityskonetta koko maassa.
– Jos meillä poliittista päätöksentekoa ohjaa se, että yritetään ajoittaa epidemiaa niin, että tehohoitopaikat riittävät, niin kehitysmaissa näkökulma on sitä, että annetaan sinne saippuaa ja ruokaa ja yritetään saada ihmiset pesemään käsiä. Hoito on ihan eri tasolla, Mikkonen kuvaa.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Entäpä aliravitut lapset?
Mikkonen tuli kotiin Intiasta vuosi sitten. Hän työskenteli neljä kuukautta lasten aliravitsemusprojektissa syrjäisellä alueella, jonne matkustettiin Kalkutasta neljä tuntia junalla.
– Aliravitsemuksen hoito on todella motivoivaa. Potilaat ovat yleensä aluksi huonokuntoisia ja virkistyvät hoidon myötä, Mikkonen kuvaa.
Mitä jos korona leviäisi tuolle alueelle?
– Se olisi katastrofaalista. Kukaan ei varsinaisesti tiedä, mitä korona tekee aliravituille lapsille. Tähän asti on ollut tavallaan hyvä uutinen, että lapset eivät ole pahinta riskiryhmää, mutta entäpä heikossa kunnossa olevat aliravitut lapset, jotka ovat muutenkin riskialttiita saamaan infektioita?
Hyvää jännitystä
Haastatteluhetkellä Mikkosen ajatuksissa pinnalla on hyvä jännitys. Synnytys lähestyy.
– Jännittävää nähdä, millainen ihminen sieltä tulee ja miten menee, hän sanoo.
Vaativan työn ja vanhemmuuden yhdistäminen mietityttää, mutta Mikkonen sanoo olevansa luottavaisin mielin. Kollegoiden esimerkit osoittavat, että ihan riittävän hyvin voi onnistua.
– Ehkä maailmalle lähtö ei ole ajankohtaista ainakaan moneen vuoteen. Yritän kuitenkin olla järjestön toiminnassa mukana muuten. On paljon, mitä täältäkin voi tehdä, vaikka eihän se ole sama kuin olla etulinjassa.
Jutun kirjoittamisen jälkeen tuli viesti Laura Mikkoselta: ”Julius syntyi 1.5. ja kaikki meni hyvin! Nyt hän tässä tuhisee sylissä.”
Juttu on julkaistu Lääkäriportaali.fi-sivustolla 8.5.2020
Toimittaja: Sanna Tarvainen
Kuva: Mikkosen oma albumi
Lähde: Mikkosen puhelinhaastattelu 28.4.2020
