Libyan alueen vaikuttamispäällikkömme Bianca Benvenuti työskenteli Libyassa muutaman kuukauden ajan. Palattuaan kotiinsa hän halusi kertoa tapaamiensa ihmisten tarinat.
Libya ei ole turvallinen maa. Viesti on monille tuttu, ja se on myös osoitettu todeksi kerta toisensa jälkeen. Siltikään moni ei ymmärrä, mitä sillä todellisuudessa tarkoitetaan.
Joulun aikoihin Lääkärit Ilman Rajoja sai puhelinsoiton: Tripolin yliopistollisen sairaalan päivystykseen oli tuotu paperiton nainen, jota lääkärit eivät suostuneet hoitamaan. Haimme naisen ja siirsimme hänet tehohoitoon lähes välittömästi. Hänen tilansa oli vakava. Hän tarvitsi dialyysia, mutta klinikallamme ei ollut dialyysilaitetta, eikä hoidon saaminen ollut mahdollista sairaalassakaan. Hän kuoli muutaman päivän päästä. Emme koskaan saaneet selville, kuka hän oli tai mistä hän oli kotoisin. Emme pystyneet edes soittamaan hänen perheelleen kertoakseen, että hän oli menehtynyt.
Suurimmalla osalla Libyan pakolaisista ja siirtolaisista ei ole oikeuksia. He eivät voi elää normaalia elämää. Jos he joutuvat rikoksen uhriksi, he eivät voi puhua poliisille ilman pelkoa pidätetyksi tulemisesta. Jos työnantaja jättää palkan maksamatta, mitään ei ole tehtävissä. Ulkona kävellessä saattaa joutua kiinniotetuksi ja kuljetetuksi pidätyskeskukseen.
Hasan ja Omar – nuorten tarinat koskettivat
TAPASIN Libyassa 17-vuotiaan Hasanin. Hänen silmissään näkyi surua, mutta hän tuijotti jalkojaan, eikä halunnut näyttää ahdinkoaan.
”Olen matkustanut monissa paikoissa Afrikassa, mutta en ole koskaan nähnyt valkoisen miehen tulevan kohdelluksi samalla tavalla kuin valkoiset ihmiset Libyassa kohtelevat meitä mustia ihmisiä. Syömme lattialla – samalla lattialla, jolla nukumme ja samassa huoneessa, jossa käymme vessassa. Se on ällöttävää. Minkälainen ihminen pakottaa toisen elämään näin?”
Hasanin kädet ovat työn jäljiltä niin kuivat, että iho kuoriutuu irti. Hän tuli Libyaan töihin, jotta voisi lähettää rahaa kotiin perheelleen. Viimeisen vuoden aikana moni työnantaja on kuitenkin jättänyt palkat maksamatta. Hänen asuinpaikkansa on turvaton, ja Hasan nukkuukin täysin pukeissaan, koska saattaa tulla ryöstetyksi yön aikana.
TÄMÄNKALTAISET tarinat ovat yleisiä niissä Tripolin kaupunginosissa, joissa pakolaiset ja siirtolaiset elävät. Rikollisjengit ja miliisit kohdistavat toimintaansa juuri näihin yhteisöihin. Varastettavaa ei juurikaan ole, mutta pahimmassa tapauksessa henkensä voi menettää jopa puhelimen takia. Pelko on tunteista yleisimpiä.
”Kun ryöstäjät tulevat, kaikki juoksevat karkuun. Mutta minä en voi, joten piiloudun peittojen alle ja toivon, ettei minua löydetä.”
TÄÄLLÄ tapasin myös Osmanin. Hän on nuori poika, jolla on leveä hymy. Hän pakeni Somaliasta sodan takia ja päätti matkustaa Eurooppaan.
Sinä yönä, kun hän oli nousemassa huteran veneen kyytiin Tripolissa, poliisit tekivät ratsian ihmissalakuljettajan taloon. He jahtasivat Osmania, ja hän putosi yhden kerroksen korkeudesta. Sen jälkeen kävely on ollut vaikeaa. Hän on jumissa sortumaisillaan olevassa rakennuksessa sijaitsevassa pienessä ja pimeässä huoneessa, joka näyttää enemmänkin luolalta.
”Kun ryöstäjät tulevat, kaikki juoksevat karkuun. Mutta minä en voi, joten piiloudun peittojen alle ja toivon, ettei minua löydetä.”
Kuten monet muutkin, Hasan ja Osman päättivät yrittää Välimeren yli Eurooppaan. He joutuivat Libyan rannikkovartioston pysäyttämiksi, kuten 15 000 muutakin ihmistä vuosien 2020 ja 2021 aikana. Heidät palautettiin Libyaan, missä monet heistä suljettiin pidätyskeskuksiin.
“Voitko vedota vartijoihin, jotta he antaisivat minun soittaa äidilleni?”
KUN vierailin ensimmäistä kertaa pidätyskeskuksessa Tripolissa, näin jotain tuttua. Seinällä oli Italian kansainvälisen yhteistyön viraston tarra, joka mainosti, että Italia oli rahoittanut keskusta osana kestävän maahanmuuton ohjelmaansa. Minua hävetti ajatella, että veronmaksajana rahojani päätyi tänne.
Menin yhdessä lääkintatiimimme kanssa pääselliin, jossa annoimme vangituille ihmisille runsaskalorista Plumpy’Nut-pähkinätahnaa, jota annamme yleensä lähinnä aliravituille lapsille. Pidätyskeskuksissa sitä jaetaan aikuisille, koska he eivät saa riittävästi ruokaa. Työntekijämme ovat todistaneet Tripolissa vakaviakin aliravitsemustapauksia, ja toivomme, että pähkinätahnan avulla voimme helpottaa tilannetta.
PIDÄTETYT kyykkivät pitkissä riveissä, kantapäät irti maasta ja selät kaarella. Silmät katsovat maata. Edessäni on noin 150 ihmistä, mutta he mahtuvat pieneen tilaan. Olen kuullut jonkun joskus sanovan, että on poliittinen ele katsoa siirtolaista silmiin, koska se palauttaa heille heidän ihmisyytensä. Tuona hetkenä ymmärsin, että tämä oli totta.
Moni, joille puhuin, oli menettänyt kaiken toivon. He kulkivat noidankehässä ilman ratkaisuja, valintoja tai vaihtoehtoja. He eivät voineet palata kotiin, he eivät voineet jäädä näihin olosuhteisiin pidätyskeskukseen, he eivät voineet jäädä Libyaan, eivätkä he voineet päästä Eurooppaan. He olivat yrittäneet, mutta matka oli keskeytetty joka kerta.
TAPASIN joukon ihmisiä, jotka olivat selviytyneet haaksirikosta. Keskustelin miehen kanssa, joka menetti onnettomuusyönä veljensä. ”Voitko vedota vartijoihin, jotta he antaisivat minun soittaa äidilleni?” hän aneli. ”Hän varmasti ajattelee, että minäkin olen kuollut. Äitini täytyy tietää, että minä selvisin.”
Me emme saa tottua Libyan tilanteeseen
Libyassa työskentelemieni kuukausien aikana pohdin jatkuvasti samoja kysymyksiä: Miksi ihmiset eivät ymmärrä, mitä Libyassa tapahtuu? Ajattelemmeko, että Libya on liian kaukana ja ettei siellä tapahtuvat asiat kosketa meitä? Ovatko kärsivät ihmiset meidän silmissämme liian vieraita?
Jo jonkin aikaa olen kuullut puhetta siitä, että ihmiset eivät enää jaksa kuunnella tarinoita Libyasta. Sitä sanotaan myötätuntouupumukseksi. Tällaista uupumista et kuitenkaan löydä meidän työntekijöistämme, jotka ovat käyneet jo vuosien ajan päivittäin Tripolin pidätyskeskuksissa ja yhteisöissä huolehtimassa siitä, että ihmiset saavat hoitoa. Joka päivä he todistavat pakolaisten ja siirtolaisten kärsimystä, hyväksikäyttöä, turvattomuutta ja pulaa terveydenhuollosta.
Yhtenä rankimmista päivistä kollegani liikuttui, eikä pystynyt peittämään kyyneliään. Hän pyyteli anteeksi ja selitti, ettei tilanteeseen voi koskaan oikeastaan tottua. Hyvä näin: meidän ei pitäisikään tottua tähän.
Bianca Benvenuti, Libyan alueen vaikuttamispäällikkö, Lääkärit Ilman Rajoja
