Afganistanissa kohdatut asiat kulkevat aina mukana, kertoo avustustyöntekijä Henriikka Ollila. Hän on seurannut uutisia täysin eri silmin sen jälkeen, kun palasi avustustyöstä.
Uutiset Yhdysvaltain vetäytymisestä ja Talibanin nopeasti edenneistä valtauksista Afganistanissa vavahduttivat maailmaa. Afganistanissa avustustehtävissä ollut anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri Henriikka Ollila arvelee, että tilanteen nopea eteneminen on varmasti tullut politiikkaa lähemmin seuranneillekin yllätyksenä.
– Eniten huolettaa tietysti tavallisten ihmisten tilanne siellä, että miten se elämä nyt jatkuu, Ollila sanoo.
Ollila oli Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön (MSF) komennuksella Afganistanissa seitsemän viikon ajan vuonna 2018. Hän työskenteli Khostin kaupungissa lähellä Pakistanin rajaa. Hän kuvailee aluetta varsin konservatiiviseksi ja köyhäksi.
– Olin töissä synnytyssairaalassa anestesialääkärin tehtävissä. Valtaosa henkilökunnasta oli paikallista, ja siellä oli myös anestesiapuolen henkilökuntaa, mutta olin tukemassa heidän työtään.
Työt Khostissa keskittyivät lähinnä leikkaussalitehtäviin. Leikkauksen tai muun toimenpiteen jälkeisinä päivinä Ollila kävi vuodeosastolla tapaamassa potilaita. Heräämössä pystyttiin valvomaan potilaita tarkemmin kuin vilkkaalla vuodeosastolla.
– Potilailla saattoi olla perussairauksia, jotka eivät ole millään tavalla hyvässä hoidossa, ja osa synnyttäjistä oli nelikymppisiä tai vanhempiakin ja saattoi kärsiä diabeteksesta tai verenpainetaudista, Ollila kuvailee.
KUKA
Anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri Henriikka Ollila, 36 vuotta.
Normaalisti päivätöissä Meilahden sairaalan teho-osastolla teholääkärinä.
Afganistan vuonna 2018 oli Ollilan ensimmäinen komennus Lääkärit Ilman Rajoja -järjestössä. Alkuvuodesta 2020 juuri ennen koronapandemian puhkeamista Ollila oli Gazassa, ja vuoden 2021 keväällä hän työskenteli Jemenissä.
Harrastaa pyöräilyä ja uimista. Viime aikoina harrastanut myös hapanjuurileivontaa.
Potilaina olleilla naisilla oli monesti takanaan useampia synnytyksiä, ja synnytysten väli saattoi olla tiheä. Näin ollen komplikaatioita esiintyi Ollilan mukaan paljon.
– Synnyttäjät eivät olleet pääsääntöisesti käyneet minkäännäköisessä neuvolassa, jossa olisi seulottu raskausmyrkytyksiä tai muita asioita, eli kaikki pääsi paljon pidemmälle. Ei ole tavatonta, että tulee raskausmyrkytykseen liittyviä kouristuksia, joita Suomessa nähdään todella harvoin.
MSF:n sairaalat ovat potilaille ilmaisia, mutta sairaalaan pääsy voi silti Ollilan mukaan olla monen mutkan takana. Pimeällä matkustaminen ei ensinnäkään ollut turvallista, joten sairaalaan hakeutuminen rajoittui päiväsaikaan. Tiet ja välimatkat olivat Ollilan mukaan pitkiä ja hitaita kulkea. Julkista liikennettä ei ollut eivätkä potilaat useinkaan pystyneet maksamaan taksikyytiä.
– Sitten jos tuli ongelmia, joita ei pystytty hoitamaan siellä meidän aika perustason sairaalassa, niin seuraava sairaala oli Kabulissa. Matka ei ole maantieteellisesti kauhean pitkä, mutta se on vuoristoseutua ja matkassa kestää kuusi tuntia, ja se matka on potentiaalisesti vaarallinen.
Entä jos munuaiset eivät olisikaan toipuneet?
Kun kysytään, mikä potilastapaus on jäänyt Afganistanissa erityisesti mieleen, Ollila kertoo eräästä täpärästä tilanteesta. Sairaalaan saapui 28-vuotias ensisynnyttäjä, jonka raskaus ei ollut kovin pitkällä.
– Se oli ehkä raskausviikolla 30 tai sitä luokkaa, ja hän tuli sairaalaan selvien raskausmyrkytysoireiden kanssa: päänsärkyä, ylävatsakipua. Raskausmyrkytys oli selvästi vaikea-asteinen, ja katsottiin, että vaikka vauva on vielä kovin pieni, niin se pitäisi saada ulos, koska muuten on äidin henki vaarassa.
Synnytystä alettiin käynnistää ja äiti sai kortisonia vauvan keuhkojen kypsyttämiseksi, mutta synnytys ei ottanut alkaakseen. Raskausmyrkytys eteni niin, että äidin virtsantulo alkoi olla todella niukkaa. Keisarileikkaus oli ainoa mahdollisuus.
– Syntyi varsin virkeä 1,7-kiloinen tyttövauva. Vauva siirtyi vastasyntyneiden osastolle ja äiti jäi heräämöön meidän seurattavaksi.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen
Potilaita Khostin synnytyssairaalassa vuonna 2019. Kuva Elise Moulin / Lääkärit Ilman Rajoja.
Raskausmyrkytyksen oireiden pitäisi Ollilan mukaan tavallisesti lähteä helpottumaan nopeasti synnytyksen jälkeen. Äidin munuaisten toiminta oli kuitenkin yhä todella heikkoa.
Jouduttiin jo puntaroimaan, täytyykö äiti lähettää vaaralliselle matkalle Kabuliin. Jos potilas selviäisi matkasta, niin seuraavaksi olisi epäselvää, joutuisiko hän maksamaan hoidosta määränpäässä.
Keisarileikkauksesta oli kulunut vuorokausi, ja leikkaussalissa hoidettiin jo toista potilasta. Ollila meni heräämöön katsomaan, miten äiti voi.
– Virtsantulo oli aika hyvin käynnistynytkin ja tilanne lähti helpottamaan. Seuraavana päivänä päästiin siirtämään hänet heräämöstä tavalliselle vuodeosastolle jatkamaan toipumista, Ollila kuvailee huojentavaa käännettä.
– Hän ja vauva pääsivät jonkin ajan kuluttua kotiutumaan. Mutta mitenhän siinä olisi käynyt, jos munuaiset eivät olisikaan toipuneet?
Oma terveys ei saa unohtua kriisitehtävissäkään
Ollilan yleistuntuma on, että nuo seitsemän sairaala-alueen nurkalla asuen kulunutta viikkoa olivat hyvällä tavalla yksinkertaista elämää. Normaalit arkimurheet eivät tuolloin vaivanneet.
Silti hän korostaa, että lääkärin tulee huolehtia kriisitehtävissä myös omasta terveydestään ja jaksamisestaan. Ollilan mukaan latautumiskeinoja on monia, ja niitä kannattaa miettiä jo ennen komennukselle lähtöä.
– Vaikka minulla oli päivystyspuhelin koko ajan, niin pitää silti yrittää viettää jonkinnäköistä vapaa-aikaa. Meillä oli siellä pieni kuntosali, ja katsoimme myös joitain leffoja kollegoiden kanssa.
– Tein myös käsitöitä. Se oli mukavaa: kuuluu asioihin, joita ei ehdi tehdä Suomessa, Ollila naurahtaa.
Arkea yritetään pyörittää myös sodan jaloissa
Suomeen palatessa Ollilalta kestää aina aikansa tottua siihen, miten pieniä ihmisten valituksenaiheet usein täällä ovat. Paluu normaaliin tapahtuu kuitenkin yleensä lopulta nopeasti.
– Toki en sano, että ulkomailla kohdatut asiat unohtuisivat. Ne kulkevat minulla mukana.
Ollila ei usko pystyvänsä itse arvioimaan, onko hän muuttunut havaittavasti persoonana avustuskeikkojen aikana. Ehkä joku läheinen osaisi kertoa, hän arvelee.
– Uutisia seuraa ainakin ihan eri tavalla, kun tajuaa konkreettisesti sen, että joka paikassa on ihan tavallisia ihmisiä. Sodasta tai muusta riippumatta heillä on ihan arkisia huolia, ja arkea ainakin yritetään pyörittää kaikissa paikoissa.
Ollila huomauttaa, että Afganistan on ollut jo kauan aikaa paljon uutisissa Yhdysvaltojen suuren roolin vuoksi. Silti sekin on vain yksi monista kriiseistä.
– Maailmassa on paljon kriisipaikkoja, joista suomalaisilla ei ole mitään käsitystä, että sellaisia kriisejä on edes olemassa. Senkin on tajunnut aika eri tavalla, kun on vähän seurannut tätä kenttää eri puolelta.
”Ehdottomasti kannattaa uskaltaa”
Ollilalla on välitettävänään rohkaisun sanoja suomalaislääkäreille, joiden mieli askartelee avustustehtäviin lähtemisen äärellä.
– Jos se tuntuu mielenkiintoiselta ajatukselta, niin ehdottomasti kannatta uskaltaa, Ollila kannustaa.
Ollilan mukaan järjestöiltä saa perehdytyksen turvallisuusasioihin, ja perustiedot löytyvät järjestöjen nettisivuilta. Erityisesti hän kuitenkin suosittelee etsimään käsiinsä kollegan, joka on ollut avustustyössä, ja juttelemaan tämän kanssa.
Kaikki avustustehtävät eivät Ollilan mukaan ole konfliktialueilla. Sekin vaikuttaa, onko hakija erikoislääkäri vai yleislääkäri.
Ollila teroittaa, että lähteminen ei saa pelottaa liikaa, vaan komennukselle pitää lähteä hyvillä mielin. Yltiöpelokkaasta lääkäristä ei ole avustuskohteessa hyötyä.
– Jännittää totta kai kuuluu sopivasti. Ja maalaisjärki auttaa monissa asioissa: lääketiede on oikeasti yksinkertaisempaa, kun resursseja on vähemmän, Ollila sanoo.
Juttu on julkaistu ensin Lääkäriportaali.fi-sivustolla.
Toimittaja: Lauri Siniluoto
Kuva: Henriikka Ollilan oma albumi
