Kariantti Kallio
Tulikuuma tuuli puhaltaa sairaalan pihalla liikutellen pölyä, hiekkaa ja roskia ympäriinsä kuin vanhoissa lännenelokuvissa. Hikoilen läpi vaatteideni seisoskellessani sairaalan pihalla.
Katselen sairaalaan portista saapuvia ambulansseja ja muita ajoneuvoja, jotka kuljettavat lähes jatkuvalla syötöllä uusia potilaita luoksemme: ampumavammoja, räjähdysvammoja, liikennevammoja, tulehtuneita umpilisäkkeitä, synnyttäviä äitejä ja sairaita lapsia.
Osastokierrot on tehty ja toiminta on jo alkanut leikkaussalissa yksinkertaisilla toimenpiteillä. Leikkauslista on pitkä, siitäkin huolimatta vaikka leikkasimme eilen yöhön asti.
Väsymyksen keskellä uppoudun hetkeksi ajatuksiini.
Yksi eilisistä potilaistamme oli 17-vuotias miehen alku. Paikallisella torilla oli räjähtänyt kranaatti, ja kyseinen nuori oli pahaksi onnekseen ollut vieressä. Väärässä paikassa, väärään aikaan.
Hänen tilansa oli vakaa, mutta räjähdys oli vienyt hänen vasemman jalkansa. Kirurgin tehtäväksi oli jäänyt enää puhdistaa haava kaikesta hiekasta, liasta ja kranaatin sirpaleista ja viimeistellä räjähdyksen aloittama amputaatio. Haava oli niin likainen ettei sitä voinut vielä turvallisesti sulkea, ja nuori tulisi tarvitsemaan vielä uusintatoimenpiteen, kenties useita.
Paikallisella torilla oli räjähtänyt kranaatti, ja kyseinen nuori oli pahaksi onnekseen ollut vieressä. Väärässä paikassa, väärään aikaan.
SYVÄSSÄ anestesiassa potilas makasi rauhallisen näköisenä ja autuaan tietämätön nykytilastaan ja tulevaisuudestaan. Valvoessani hänen vointiaan katselin samalla kirurgin työskentelyä ja kranaatin runtelemaa haavaa, repaleisia lihaksia, kuollutta kudosta, likaa, hiekkaa, terävää luun tynkää.
Mietin mitä kaikkea viheliäistä ihmiskunta onkaan onnistunut luomaan tuhotakseen toisensa. Laitteita, joiden tarkoitus ei ole välttämättä tappaa vaan jättää ihminen henkiin, mutta vain osittain, puolikkaana, vailla jalkaa tai kättä. Silpoa, repiä, pirstaloida uhrinsa ja varmistaa hänelle haamukivut vuosiksi eteenpäin.
Kaiken lisäksi, liian usein uhri, joka saa vastaanottaa tämän kaiken painajaisen loppuelämäkseen, on joku viaton ja nuori. Paikassa jossa proteesien saatavuus on varmasti vähintäänkin epävarmaa, saatoin vain kuvitella tämän nuoren miehen tulevaisuuden näissä olosuhteissa. Paras mitä pysyimme tarjoamaan hänelle, oli viimeistellä ja siistiä kranaatin aloittama ja puolitiehen jättämä työ ja aloittaa tehokas kipulääkitys, neuropaattisen ja haamukivun ehkäisemiseksi.
HAVAHDUIN katkerista ajatuksistani, kun minulle tultiin ilmoittamaan, että ensiavussa oli kuukauden ikäinen poikavauva kovissa vatsakivuissa. Hänen oikea nivunen oli pahasti turvonnut ja hän itki lohduttomasti.
Päätimme leikata hänet seuraavaksi. Vauva oli selvästi kuivunut, jonka vuoksi edes tipankin saaminen tälle pienelle olennolle osoittautui haastavaksi. Näissä olosuhteissa pienen vauvan nukuttaminen ja leikkaaminen on muutenkin monin tavoin haastavaa.
ONNEKSI Jean-Paul on erinomainen kirurgi. Hän on sitä katoavaa sukupolvea, joka osaa ja uskaltaa leikata lähes mitä vain ja missä vain. Yhdessä osaavan jemeniläisen kollegan kanssa he työskentelivät nopeasti mutta tarkasti. Samalla avustin manuaalisesti hänen hengitystään, jotta myös nukutusaika tälle pienelle ja herkälle ihmisen alulle pystyttiin minimoimaan.
Lopulta syyksi paljastui tulehtunut umpilisäke ja suuri vesikives. Vauva heräsi ilokseni nopeasti nukutuksesta ja alkoi itkeä tomerasti, joten pääsimme siirtämään hänet pian teho-osastolle seurantaan ja toipumaan myöhään illalla. Aamulla hän voi jo iloksemme paljon paremmin.
HAVAHDUN uudelleen. Olen takaisin sairaalan ulkopuolella. On aika palata töihin. Tumppaan savukkeen. Kaikki vaatteeni (farkut mukaan lukien) ovat hiestä märät ja hitsaantuneet kiinni ihooni. Se ei haittaa. Se on vain uusi, nykyinen olotilani.
Sisäänkäynnin ulkopuolen lattia on täynnä hiekkaa ja tuuli puhaltaa sitä koko ajan lisää kaikkialle. Koppakuoriainen mittailee uutta asumusta itselleen jonkun sandaaleista ja laiha kulkukissa etsiskelee toiveikkaana ruoantähteitä tyhjien pahvilaatikoiden seasta. Vaihdettuani ylleni kuivat leikkaussalin vaatteet, siirryn leikkausosaston puolelle, jossa minua tervehtii viileämpi tuulahdus ilmastoinnin ansiosta. Katson alati pitenevää leikkauslistaa ja hikoilen edelleen.
