Marissa Gripenberg
Tavallinen päivä Jemenissä voi tarkoittaa onnittelulaukauksia ja kamelilaumoja tiellä. Epidemiologin silmin se voi olla myös kurkkumätäepidemian alkuperän selvittämistä.
Istuin Lontoossa junassa matkalla lentokentälle, valmiina aloittamaan työn epidemiologina Jemenissä. Junan henkilökuntaan kuuluva ystävällinen mies lähestyy minua tarkastellen selässäni olevaa valtavaa reppua ja kysyy, minne olen matkalla.
”Öö, Jemeniin”, vastaan epäröiden. Hänen vastauksensa yllättää minut: ”No, toivottavasti siellä on lämmintä.”
Läheisteni reaktiot ovat vaihdelleet kauhusta innostukseen ja tietämättömyyteen, kun olen kertonut lähteväni avustustyöntekijäksi Jemeniin. Ei minulla tosin ollut itsellänikään mitään käsitystä, mitä odottaa. Pian astunkin ulos pienestä propellikoneesta valmiina opettelemaan uutta arkeani. Olen pukeutunut paikalliseen pitkään, mustaan mekkoon, jota kutsutaan abayaksi. Pääni peitän hijabilla.
Kaverit kotoani kysyvät usein, minkälainen on tavallinen päivä Jemenissä. Kysymykseen on yllättävän vaikea vastata, koska tilanne Jemenissä on monimutkainen ja se eroaa niin paljon siitä, mihin olen kotonani tottunut. Jemenissä noudatan tarkkoja turvallisuusohjeita. Avustustyöni aikana Jemenissä en voi kävellä kadulla tai missään asuinpaikkamme ulkopuolella. Voin vain harvoin käydä kaupassa ostamassa päivittäistarvikkeita tai nappaamassa mukaan take away -kahvia, mitä teen kotona joka aamu.
Vapaa-ajalla kulutan aikaani juoksemalla juoksumatolla, josta on näkymä hiekkasäkkien peittämälle ikkunalle. Juokseminen helpottaa myös turhautumista, joka tulee siitä, että ei pääse liikkumaan. Ulkona kaduilla kuuluu joskus laukauksia. Useimmiten kyse on onneksi niin kutsutuista onnittelulaukauksista, joita täällä on tapana ampua esimerkiksi häissä. Joskus taas hävittäjät lentävät pään yli, mikä saa ikkunat helisemään. Seuraavana päivänä uutisissa kerrotaan uusista ilmaiskuista lähialueilla.
Monista tämä varmasti kuulostaa siltä, että olen luopunut vapaudestani liikkua ja että työskentelen hyvin vaikeissa olosuhteissa. Minulle kyse on kuitenkin mahdollisuudesta tavata uusia ihmisiä ja luoda läheisiä ystävyyssuhteita. Opin arvostamaan elämän pieniä, tärkeitä asioita. Ennen kaikkea olen oppinut ihmisen kyvystä sopeutua ja löytää iloa jopa kaikkein vaikeimmissa olosuhteissa.
Maisemat tässä maassa ovat henkeäsalpaavan kauniita. Näkymää hallitsevat karut vuoret ja laaksot, kukkulat ja aavikot, mikä näyttää hämmästyttävältä, kun ajamme pitkää ja kiemurtelevaa tietä vuorille. Sadekauden lähestyessä laaksot muuttuvat koko ajan vihreämmiksi. Joskus tiellä näkyy kamelilaumoja tai yksinäinen aasi. Miehet pukeutuvat perinteisiin asuihin. Heillä on paikallinen jambia-veitsi vyötettynä eteen ja huivi päässä, mikä tuo minulle mieleen Arabian Lawrence -elokuvan.
Epidemiologin arkipäivä
Kun Lääkärit Ilman Rajoja havaitsee esimerkiksi kolera- tai kurkkumätäpotilaita, tehtäväni on epidemiologina analysoida potilasdataa ja selvittää, mistä sairastapaukset tulevat. Tulosten perusteella pystymme arvioimaan, täytyykö alueella ryhtyä toimiin taudin leviämisen ehkäisemiseksi ja ketkä ihmiset ovat iän ja sukupuolen perusteella suurimmassa vaarassa saada tartunnan.
Pystymme myös reaaliajassa arvioimaan, onko tauti leviämässä laajemmalle tai ovatko tartunnat kasvussa vai laskussa. Datan monitorointi ja analysointi auttaa järjestöä kohdistamaan hoitotoimensa tehokkaasti.
Työtehtäväni vaihtelevat paljon. Välillä työskentelen paikallisessa sairaalassa hoitohenkilökunnan kanssa ja pyrin ymmärtämään, miten he keräävät tietoa. Saatan neuvotella tietojen vaihtamisesta paikallisen terveysviraston kanssa ja joskus toimenkuvaani kuuluu paikallisen henkilökunnan rekrytointi ja kouluttaminen.
Jemenissä on vaikeaa seurata ajankulkua. Viikonloppu onkin torstai ja perjantai, ja kun joka päivä tapahtuu jotain uutta, kuukaudet tuntuvat pikemminkin viikoilta. Jokaisen viikon myötä tunnen oloni koko ajan kotoisammaksi uusien ihmisten, kielen ja tapojen parissa.
