Siirry sisältöön
VETOOMUS: Sairaalat eivät saa koskaan olla kohde! Allekirjoita

”Tällä lapsella on mahdollisuus” – fysioterapia osana aliravitsemuksen hoitoa

Blogi
Lasten fysioterapeutti Mubarak ohjaa 13-kuukautista lasta kävelemään leluun tukeutuen aliravitsemuksen hoitoon erikoistuneessa yksikössä. Toukokuu 2025.

Lapsuudessa koettu aliravitsemus voi vaikuttaa lapsen kasvuun ja kehitykseen pitkälle aikuisuuteen. Lääkärit Ilman Rajoja pilotoi Nigeriassa hanketta, jossa aliravitsemuksen hoitoon yhdistetään fysioterapiaa lapsen kehityksen tukemiseksi. Tulokset ovat lupaavia. Lasten fysioterapeutti Mubarak Mutawakkil kertoo kokemuksistaan yhden potilaan kanssa.

Keskimäärin kolmen kuukauden iässä lapset osaavat tarttua leluun ja pitää päätään ylhäällä. Kuuden kuukauden kohdalla he pystyvät yleensä kääntymään vatsalleen. Kahdeksan kuukauden iässä he yleensä alkavat ryömiä.

Näitä kutsutaan kehityksen virstanpylväiksi. Jokainen lapsi kehittyy yksilöllisesti, mutta virstanpylväiden avulla voidaan arvioida lapsen kehitystä suhteessa keskiarvoon.

Tapasin Isahin* hänen ollessaan kaksi ja puoli vuotta. Hän sairasti vakavaa aliravitsemusta eikä ollut koskaan kävellyt, vaikka 18 kuukauden ikäisenä lapsi yleensä jo kävelee. Huolestuttavaa oli myös se, että hänen äitinsä Sadiya* kertoi hänen lopettaneen jopa ryömimisen.

Isahin kehitys oli ottanut takapakkia, mikä oli selvä varoitusmerkki. Hän oli juuri saapunut Unguwa Ukun sairaalan aliravitsemusyksikköön, jossa työskentelen lasten fysioterapeuttina.

Olen työskennellyt lasten sairaanhoidon parissa vuosia, mutta en aiemmin aliravitsemukseen erikoistuneessa ympäristössä. Aluksi järkytyin. En ollut ymmärtänyt aliravitsemuksen laajuutta enkä sen vakavia seurauksia.

Vakava akuutti aliravitsemus vaikuttaa kehoon monin tavoin. Se hidastaa kasvua, aiheuttaa lihaskatoa ja joissakin tapauksissa nivelten jäykkyyttä ja kivuliaita iho-ongelmia. Kun lapsella ei ole energiaa liikkua tai leikkiä, hän heikkenee fyysisesti eikä saa oppimiseen tarvittavaa stimulaatiota. Kehityksen virstanpylväät jäävät saavuttamatta, tai kehitys taantuu. Ilman oikeaa hoitoa nämä viivästymät voivat johtaa pysyviin fyysisiin ja kognitiivisiin haittoihin.

Kun Isahin ravitsemus ja lääkitys oli saatu käyntiin, oli aika aloittaa fysioterapia.

Ensimmäisellä kerralla Isah itki. Sairaala oli hänelle jo valmiiksi vieras paikka, ja fysioterapiahuoneen kirkkaat värit ja uudet lelut voivat tuntua pelottavilta lapsista, joille ne eivät ole tuttuja.

Lapset oppivat parhaiten rauhallisessa ympäristössä. Niinpä ensimmäisellä kerralla emme tehneet suunniteltuja harjoituksia, vaan vain leikimme. Lauloimme. Vanhemmille aliravitsemusta sairastava lapsi on suuri huoli, joten halusin näyttää Sadijalle, miten hän voisi osallistua fysioterapiaan, jotta sekä äiti että lapsi tuntisivat olonsa rennoksi.

Toisella tapaamisella Isah taputti käsiään nähdessään minut! Se oli hyvä merkki, joten lähdimme seuraavaksi tavoittelemaan, että hän pystyisi taas ryömimään. Onneksi Isah piti kovasti erityisestä terapeuttisesta maidosta, jota käytämme vakavaa aliravitsemusta sairastavien lasten hoidossa. Käytimme sitä houkuttimena erilaisten lihaksia vahvistavien liikkeiden harjoittelussa. Pian Isah ryömi maidon luo.

Minä ja äiti olimme iloisia. Mutta koska Isah oli ryöminyt ennenkin, kyse ei ollut uudesta taidosta. Hän ei ollut kuitenkaan koskaan kävellyt, mikä tulisi olemaan suurempi haaste.

Aloimme harjoitella voimaa ja rohkeutta nousta seisomaan. Kun se onnistui, hän alkoi liikkua ottaen tukea huonekaluista. Mutta tavoitteena oli kävellä ilman tukea.

Muistan yhä päivän, jolloin hän otti ensiaskeleensa.

Muistan yhä päivän, jolloin hän otti ensiaskeleensa.

Harjoittelimme lantion kiertoa kahden pienen pöydän avulla. Toistimme harjoitusta, kunnes yhtäkkiä Isah seisoi suorassa ilman tukea.

“Kokeiletko kävellä eteenpäin?” kysyin häneltä hämmästyneenä. Isah näytti siltä kuin alkaisi itkeä. Pyysin Sadiyaa tulemaan hänen eteensä. Isah otti askeleen, sitten toisen – ja kaatui.

Katsoin nopeasti Sadiyaa, valmiina rauhoittamaan häntä. Olimme pehmeillä alustoilla, joten tiesin Isahin olevan kunnossa, mutta pelkäsin, että äiti pelästyisi. Sen sijaan hänen kasvonsa täyttyivät ilosta. Hän ei ollut huolissaan kaatumisesta. Hän iloitsi siitä, että hänen poikansa oli kävellyt.

Viimeisessä arvioinnissa Isah pystyi kävelemään 7,5 metriä kaatumatta. Kun Sadiya ja Isah pääsivät lähtemään sairaalasta kotiin, hän kertoi kokemuksistaan muille äideille. Yksi hänen viimeisistä lauseistaan kosketti minua syvästi:

“Toin tänne lapseni, jotta hän paranisi aliravitsemuksesta. Mutta lähden kotiin terveen lapsen kanssa, joka pystyy myös kävelemään.”

Minulla nousi kyyneleet silmiin. Tämä kokemus – ja monet muut sen kaltaiset – motivoivat minua työssäni. Usein perheet kertovat, että kun lapsi ei ole kävellyt kuukausiin, he ajattelevat, ettei mitään ole enää tehtävissä. Se on heille musertavaa.

Äidit, kuten Sadiya, ovat ratkaisevan tärkeitä lastensa toipumisessa. Minä voin tehdä lapsen kanssa viisi terapiaistuntoa, mutta upea äiti on lapsensa kanssa joka päivä. Jos hoivaajat ovat masentuneita, huolestuneita tai toivottomia, me yritämme olla heidän toivonsa. Siksi emme vain tee harjoituksia lasten kanssa, vaan tuemme myös vanhempia ja annamme heille välineitä, jotta voimme sanoa:

“On olemassa keino. Tällä lapsella on mahdollisuus. Jos motivoit häntä, leikit hänen kanssaan ja annat hänelle virikkeitä, hän vastaa ja saavuttaa kehityksen virstanpylväät.”

*Nimet muutettu

Lasten fysioterapeutti Mubarak Mutawakkil
Lääkärit Ilman Rajoja