Kariantti Kallio
Pitkät jäähyväiset eivät ole lyhyitä helpompia. Avustustyöntekijänä työskennellessä maan tarinan ottaa omakseen.
Projektini on päättymäisillään ja on vaikea uskoa, että kuusi viikkoa on jo mennyt. Viikot ja päivät sairaalassa ovat sulautuneet yhteen, ja muistoja on vaikea erotella toisistaan. Olen istunut loputtomia öitä majapaikkani terassilla katsellen tähtiä ja odottaen hälytystä sairaalalta.
Joskus tämä tuntuu vielä siltä, että se tapahtuu jollekulle toiselle ja minä olen vain sivustakatsoja, joka ihmettelee, mitä tapahtuu seuraavaksi. Toisaalta työni Suomessa tuntuu joskus untakin etäisemmältä, jota hädin tuskin muistaa herättyään. Ja muutaman päivän kuluttua minun pitäisi olla taas töissä siellä. Se ihminen tuntuu joltain aivan toiselta.
Burundissa olen otettu paikallisen henkilökunnan hoidon laadusta ja taidoista. He ovat olleet aina halukkaita oppimaan uutta saavuttaakseen uusia tavoitteita. Olen hyvin iloinen ja luottavainen voidessani jättää potilaat sekä paikallisten että kansainvälisten avustustyöntekijöiden kyvykkäisiin käsiin.
Olen hyvin iloinen ja luottavainen voidessani jättää potilaat sekä paikallisten että kansainvälisten avustustyöntekijöiden kyvykkäisiin käsiin.
Tämä on ollut myös itselleni monin tavoin oppimiskokemus. Tunnen saaneeni paljon enemmän kuin mitä pystyn koskaan antamaan takaisin. Laskiessani pelastettuja ja autettuja elämiä voin rehellisesti sanoa, että hyvät kokemukset ylittävät pahat joistain murheellisista kohtaloista huolimatta. Tunnen itseni kiitolliseksi ja nöyräksi valmistautuessani lähtemään.
Tämä on kolmas projektini Lääkärit Ilman Rajoja -järjestöllä ja sitä luulisi, että olisin jo tottunut hyvästeihin. Mutta en ole.
Viime kerralla lähtiessäni Keski-Afrikan tasavallassa hyvästit olivat nopeat ja täynnä huolta kollegoideni ja paikallisen väestön puolesta, kun jännitteet ja väkivaltaisuudet kasvoivat alueella. Tämä kerta oli erilainen. Tilanne Burundissa on onneksi rauhallinen ja minulla oli runsaasti aikaa valmistautua lähtöön. Se ei tee hyvästeistä yhtään helpompia.
Tiedän jo jääväni kaipaamaan tätä kaikkea, ja kaipaankin jo. On ollut hieno kokemus vierailla täällä. Kun vertaa aikaisempiin projekteihini, myös onnellisempi, koska täällä ei ole sisällissotaa tai taisteluita. Mutta lähtiessäni oloni on myös levoton.
Mielessäni on Burundin tarina, joka koko maailman kuuluisi tietää. Se on tarina ihmisistä, jotka asuvat tässä paratiisia muistuttavassa maassa. Ystävällisistä, kohteliaista ja kilteistä ihmisistä, jotka työskentelevät kovasti saavuttaakseen unelmansa niillä rajallisilla keinoilla, jotka heillä on. Ihmisistä, jotka ottavat vastuuta paitsi itsestään myös toisistaan. Se on tarina, jonka vain harva tietää.
Nyt ainakin sinä ja minä tiedämme. Ja nyt se on myös meidän tarinamme.
