Kariantti Kallio
Hyvä ystäväni, anestesialääkäri ja avustustyöntekijä itsekin, sanoi joskus: “Olen ollut viidessä sodassa, ja ne ovat kaikki edelleen käynnissä.”
Allekirjoitan surullisena tuon toteamuksen myös omalta osaltani. Ensimmäinen maailmansota käytiin neljässä vuodessa, toinen kuudessa. Vietnamin sota kesti yhdeksäntoista. Näetkö jo kaavan?
Jemenin sota alkoi viisi vuotta sitten, eikä näytä lähestyvän loppuaan lähiaikoina. Samalla ihmisten kärsimys sodan ja romahtaneen yhteiskunnan keskellä vain pitkittyy, eloonjäämisen muuttuessa alati vaikeammaksi ja lopulta mahdottomaksi. Sodankäynnin raaistuessa tällä sairaaloiden pommitustn aikakaudella vain yksi asia pysyy muuttumattomana: viattomat ja puolustuskyvyttömät saavat aina kärsiä, yleensä ensimmäisinä ja eniten.
Nälkää, sairauksia, väkivaltaa ja pelkoa. Pommien pudottua ja kranaattien räjähdettyä heidän rikkoontuneet kehot ja sielut makaavat kivikasojen alla ja myöhemmin – jos heillä on onnea – sairaaloissa, teho-osastoilla, leikkauspöydillä. Kotiutuen kenties jonain päivänä, mutta kantaen vammaansa kuitenkin aina mukanaan, tavalla tai toisella.
Apu on vietävä ensin sinne, missä tarve on suurin. Niin yksinkertaista se on. Ainakin minulle.
TUNNE on aina samanlainen keikan lähestyessä loppuaan. Miksi olenkaan lähdössä takaisin kotiin? Todellinen avun tarve on täällä. Tässä paikassa tiivistyy kaikki syyt siihen, miksi halusin aikoinaan lääkäriksi. Koska apu on vietävä ensin sinne, missä tarve on suurin. Niin yksinkertaista se on. Ainakin minulle.
En kirjoittanut kuolleista. Heitäkin oli. Liikaa. Ihmisiä, jotka saapuivat jo kuolleina sairaalaan tai liian vakavasti vammautuneina ja liikaa verta vuotaneina voidaksemme enää auttaa heitä. Aiemmin vahvat ruumiit nyt täysin ruhjoutuneina. Liian myöhään, mutta samalla kuitenkin riittävän ajoissa todistaaksemme vielä etäisen elämän kipinän hiipuvan uhrin silmistä kokonaan pois, lopullisesti. Vauvoja, jotka syntyivät liian aikaisin tai liian heikkoina elääkseen, jotkut jo kohtuun menehtyneinä.
Kaikki jonkun lapsia, isiä, äitejä, setiä, tätejä. Nyt poissa. Menetetty lopulta samalle tuhon voimalle. Hävitetty.
ONNEKSI oli muitakin tarinoita. Ihmisiä, joita pystyimme auttamaan, jopa pelastamaan. Selviytyneitä. Eloonjääneitä. Toiset eheämpinä kuin toiset, mutta kaikki elossa. Ja kaiken sen keskellä työyhteisön, ei, enemmänkin kuin perheen läheisyys. Ihmishenki yhdessä pelastettu, yhdessä menetetty. Mutta aina suuri, keskinäinen välittämisen ja tukemisen ilmapiiri.
Tänne meren ja aavikon väliin olin aina tervetullut, näiden ihmisten pariin, jotka kohtelevat minua kuin perheenjäsentään. Tähän hiekkaan vuodatin niin ilon kuin surun kyyneleeni, enkä halua enää palata. Vielä yksi menetetty ihmishenki vähemmän. Vielä yksi terve vastasyntynyt. Vielä yksi potilas takaisin kotiin rakkaimpiensa luokse. Vielä yksi.
PALATTUANI Suomeen alan unohtaa, liikaa ja liian nopeasti. Arkirutiinit valtaavat elämän. Tiskit, pyykit, karanteeni, ja sitten työ, bussi-aikataulut, marraskuu, talvi ja loska. Mutta ohikiitävän hetken muistan vielä kaiken terävänä. Vielä tänään se on piirtynyt polttomerkin tavoin takaraivooni. Se kirvelee. Alan kirjoittaa jälleen – nopeasti, etten unohtaisi. Meillä on vain enää vähän aikaa. Vähän aikaa auttaa. Vähän aikaa tehdä oikein. Liian vähän.
He ovat edelleen täällä. Me olemme edelleen täällä.
