Kariantti Kallio
Sairaalamme on telttasairaala pienessä Mokkan kaupungissa aavikon ja meren välissä. Historia tuntuu täällä kaikkialla, niin varhainen kuin läheinenkin. Valitettavasti vain läheisen merkit ovat enää nähtävissä.
Kaupunki on kokenut viime vuosina kaikki sodan kauheudet. Suuri osa rakennuksista on tuhoutunut taisteluissa. Infrastruktuuri on monelta osin romahtanut, mukaan lukien terveydenhuolto.
Ihmiskärsimyksen määrä kaiken keskellä on käsin kosketeltavissa. Silti tapaamani ihmiset ovat poikkeuksellisen ystävällisiä, ja on vaikea tuntea olevansa muuta kuin äärimmäisen tervetullut. Rukouskutsut ja kukko vuorottelevat aamuyöstä lähtien herätyskelloinani.
Leikkausosastomme koostuu pienestä heräämöstä ja vain yhdestä leikkaussalista, jossa yksi varsinainen leikkauspöytämme on lähes jatkuvassa käytössä.
Toinen leikkauspöytä salin nurkassa on varattu vain hätätapauksia varten. Toimintakapasiteetin ylittämiseen ei tarvita montaa leikkausta. Ja kasvavan potilasmäärän johdosta koko sairaala on jo jäämässä pieneksi.
Kasvavan potilasmäärän johdosta koko sairaala on jo jäämässä pieneksi.
AAMU alkoi poikkeuksellisen rauhallisissa merkeissä, vain kaksi potilasta teho-osastolla ja neljä suunniteltua leikkausta. Päivän toinen potilas oli 18-vuotias nuori mies, jota oli ammuttu reiteen.
Luoti oli murskannut reisiluun alaosan useaan osaan. Lisäksi hän kärsi vaikeasta anemiasta ja tarvitse verensiirron toimenpiteen aikana. Haastavassa leikkauksessa kirurgi onnistui lopulta yhdistämään palaset pienillä metallipiikeillä.
Tulevien päivien kuluessa hän tulisi tarvitsemaan vielä uusintaleikkauksen koko murtuman stabiloimiseksi. Tämä leikkaus olisi hänen ainoa mahdollisuutensa jalan pelastamiseksi, tai nuorta miestä uhkaisi jalan amputaatio.
TOIMENPITEEN vielä jatkuessa, ensiavusta ilmoitettiin kiireellinen potilas leikkaussaliin. 30-vuotiasta miestä oli ammuttu rintakehään ja vasempaan olkavarteen.
Vasemmassa keuhkopussissa oli runsaasti verta ja ilmaa, jonka tyhjentämiseksi hänelle oli asetettu pleuradreeni. Lisäksi vasemman käden pulssia ei tuntunut, hänellä oli olkavarressaan verisuonivamma, joka tarvitsi korjata kiireellisesti käden verenkierron ja koko yläraajan pelastamiseksi.
Oli aika avata toinen leikkauspöytä.
Siirsimme potilaan välittömästi leikkaussaliin, nukutimme ja intuboimme hänet. Kirurgi aloitti leikkauksen edellistä toimenpidettä vielä viimeisteltäessä vieressä. Luoti oli lävistänyt potilaan olkavaltimon, joka vuosi runsaasti.
Samalla kun tiputimme hänelle nopeasti verta, onnistuivat kirurgit korjaamaan verisuonivamman. Hiljalleen potilaan tila alkoi vakiintua. Vasen avoin ilma- ja veririnta vaati kuitenkin vielä jatkotoimenpiteen. Onneksi luoti oli väistänyt sydämen ja muut isot verisuonet.
Lopulta, muutamaa tuntia myöhemmin hän oli riittävän vakaa voidakseen siirtyä teho-osastolle jatkohoitoon.
AHKEROIDESSAMME leikkaussalissa, alkoi myös teho-osasto täyttyä potilaista. Yksi heistä oli juuri sairaalaan tullut mies, jolla oli mahdollinen suolenkiertymä. Hän vaikeroi ja vääntelehti kovissa kivuissa vahvasta kipulääkityksestä huolimatta. Mies odotti seuraavana pääsyä leikkaussaliin vatsaontelon tutkimusleikkaukseen.
Muut potilaat teho-osastolla olivat kohtalaisen vakaita, mutta tehohoitopaikat olivat nyt täynnä. Samalla uusia potilaita saapui edelleen ensiapuun. Tilanne tuntui lohduttomalta ja kaikki yrityksemme hallita tilannetta hyödyttömiltä. Hoidettuamme yhden potilaan tilalle ilmestyi aina kaksi lisää.
TILANTEEN kaoottisuus toi mieleeni koko ympäröivän konfliktin ja Jemenin pitkittyneet kriisin. Horisontissa ei siintänyt toivo, ainoastaan lisää sekasortoa. Kaiken toivottomuuden keskellä, jollain oudolla tavalla lopetin yhtäkkiä murehtimisen tehopaikoista ja potilaiden pääsystä leikkaukseen ajallaan. Kävelin mekaanisesti takaisin leikkaussaliin, jossa jemeniläiset kollegani ahkeroivat vielä edellisen potilaan parissa.
Työ jatkui. Ja jatkuisi vielä pitkään. Potilaita tulisi niin kauan kuin sota jatkuisi. Meidän osamme siinä kaikessa olisi vain vastaanottaa seuraava potilas ja hoitaa häntä parhaamme mukaan ensiavussa, leikkaussalissa, teho-osastolla. Ja sitten seuraava. Ja sitä seuraava.
Jos vain potilaspaikat riittäisivät.
