Kariantti Kallio
Avustustyöntekijämme, anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri Kariantti Kallio palasi hiljattain kotiin avustustyöstä Haitista. Blogitekstissään hän kuvaa lääkärin arkea maassa, jonka pääkaupungin Port-au-Princen turvallisuustilanne on heikentynyt entisestään.
”Täällä on pimeää ja kylmää”, hän sanoo puhelimeen. Tosiaan. Marraskuu on saapunut Suomeen mukanaan märkä, pimeä ja kylmä. Sitä on vaikea käsittää täältä käsin. ”Täällä on aurinkoista, lämmintä ja kuolemaa”, vastaan. ”Loukkaantuneita ja kuolemaa.” Hyvästelemme nopeasti ja lähden kävelemään kohti konteista rakennettua sairaalaa. Lounastauko on ohi, samoin päivittäinen puheluni kotiin.
Kuuma ja tukahduttavan kostea ilma muistuttaa ohimenneestä sadekuurosta. Hikoilen Lääkärit Ilman Rajoja –logolla varustetun paitani läpi, mutten jaksa enää välittää siitä. Nykyään hikoilu on kuin todistus itselleni siitä, että olen olemassa. Hikinen t-paita tuntuu jo tutulta, kuin toiselta iholta. Ylisuureksi jääneet farkut päälläni muistuttavat täällä kolmen viikon aikana menettämistäni kiloista. Toisaalta muutama joutikin pois. Hyppään mutaisen lätäkön yli ja astun sisään palovammasairaalan ovesta, suojaan pistävältä auringonpaisteelta.
Sisällä ilma muuttuu välittömästi, ja koneellinen ilmastointi ilmoittaa täysin toisesta todellisuudesta. Palovammatehon monitorien piippaukset ja hälytysäänet kuuluvat käytävälle asti kontin ohuiden seinien läpi. Muistutan itseäni käymään vielä tänään uudelleen katsomassa osaston kymmenkuukautisen palovammalapsen vointia. Jatkan eteenpäin pitkin konttisokkeloa ja suuntaan sisäpihan läpi kohti traumasairaalan puolta ja sen teho-osastoa.
Ampumahaavoja ja palovammoja
Teho-osastolla tapaan haitilaisen lääkärikollegani, jonka kanssa jatkamme keskustelua osastolla jo hyvän aikaa olleesta potilaasta. Nuorella 20-vuotiaalla miehellä on rintakehän ja vatsan alueen vammoja. Lisäksi sekä oikea olkavarsi että reisi ovat murtuneet. Jälkimmäiset odottavat vielä leikkausta. Kaikki tämä johtuu liikenneonnettomuudesta. Se on lähes harvinaisuus täällä, sillä suurimmalla osalla potilaistamme on ampumavammoja tai he ovat kokeneet muuta väkivaltaa. Nyt nuoren potilaan hoitoon näyttää ilmaantuneen uusia ongelmia: kehittyvä infektio ja mahdollinen verenmyrkytys, jonka alkuperä on vielä epäselvä. Bakteeriviljelyvastaukset ovat vielä saamatta, ja pohdimme tarvetta laajentaa antibioottihoitoa. Hänen vointinsa ei salli enempää heikentymistä. Päädymme vaihtamaan antibiootin laajakirjoisemmaksi. Huomaan happisaturaatiomittarin piirtävän huonosti. Kokeilen sitä omaan sormeeni ja totean pulssini olevan tavallista nopeampi.
Saan yllättäen puhelun belgialaiselta kollegaltani. Hän on pienen lapsen kanssa palovammaleikkaussalissa tekemässä ihosiirrettä haitilaisen anestesialääkärin kanssa, mutta lapsen hengitys ja kaasujenvaihto vaikuttavat riittämättömiltä hengityskoneessa. Syöksyn kiireellä palovammaleikkaussaliin. Kiroan mielessäni pukiessani kiireessä päälleni liian pienet leikkausosaston housut. Saapuessani leikkaussaliin lapsi voi jo paremmin. Vaihdan hengityskoneen painekontrolloituun ventilaatioon, joka tuntuu toimivan hyvin. Tarkkailen lasta ja hänen hengitystään jonkin aikaa. Varmistuttuani potilaan hyvinvoinnista palaan takaisin traumateholle ja jätän hänet paikallisen tiimin ja belgialaisen kollegani hyvään hoivaan.
Kuolemaa ja kaaosta keskellä kauneinta Karibiaa
Olen työskennellyt lähes tauotta kohta pari viikkoa. Tämä ei sinänsä ole uutta avustustyössä sen enempää kuin toisinaan Suomessakaan. Väsymys on silti hiipinyt kehooni ja mieleeni. Huomaan toistavani itseäni, mikä tosin johtuu osin myös mitättömistä ranskan kielen taidoistani. Haluan varmistaa, että kollegani varmasti ymmärtävät sanomani. Alan olla myös vähän vainoharhainen, ja löydän itseni toistamiseen tarkistamasta samoja laboratoriovastauksia.
Pari päivää sitten menetimme potilaan. Hänellä oli vakavia ampumavammoja vatsan ja rintakehän alueella, emmekä parhaista yrityksistämme huolimatta pystyneet pelastamaan häntä. Tapaus ja ihmishengen menetys väijyy edelleen mielessäni, ja minun on vaikea keskittyä työhöni. Liikaa kuolemaa. Pari viikkoa sitten kuoli pieni vauva. Hän oli palanut lähes 90-prosenttisesti, eikä hänen menehtymisensä valitettavasti ollut yllättävää.
Liikaa kuolemaa. Silloin ei myöskään näe niitä, jotka toipuvat, paranevat ja elävät. Suurin osa potilaistamme on heitä. Mutta kuoleman ollessa läsnä tuntee vain sen. Kerron itselleni uudelleen, ettei menetettyä potilasta olisi voinut enää pelastaa. Tein parhaani. Teimme parhaamme. Se ei muuta mitään. Ei täällä.
Port-au-Prince, Haitin pääkaupunki keskellä kauneinta Karibiaa, on jengien maata. Kaupunki on aseellisten ryhmien hallitsema, sekasortoinen ja vaarallinen. Näkymä on kuin pikakelatusta maailmanlopusta, jossa keskushallinnon mahdollisuudet hallita ympäröivää kaaosta on jo kauan sitten menetetty. Kuvittele Helsinki, jossa Punavuori, Töölö, Kallio ja Herttoniemi ovat kaikki sodassa keskenään. Ihmiset elävät jatkuvan väkivallan, kaappausten ja niiden pelon keskellä. Ja kun rynnäkkökiväärit puhuvat, tavalliset ihmiset joutuvat usein kärsimään kaikista eniten. Tämä on se maailma, johon lähetämme potilaamme takaisin, kun he toipuvat. Jos he toipuvat.
Parin päivän kuluttua nuori mies traumateholla alkaa hiljalleen voida paremmin. Samoin toipuu pieni palovammalapsi palovammateho-osaston puolella. Molempien vieressä makaa jo uusi potilas.