Heidi Wikström
Kirurgi Heidi Wikström tietää jo seuraavan projektinsa: hän aikoo palata Jemeniin.
Mitä merkitsee tehdä sen minkä voi, tehdä parhaansa? Kun nuori ihminen lähtee opiskelemaan lääketiedettä tullakseen lopulta lääkäriksi hän ei tiedä, mihin ryhtyy. Minä en ainakaan tiennyt. En tiennyt, että ammatti kasvaisi minuun ja tulisi osaksi minua tai että minä tulisin osaksi sitä. Vähitellen näin kuitenkin kävi, enkä oikein edes huomannut sitä.
Nyt olen lääkäri, ja kun työminäni on ”päällä” se tarkoittaa, että kaikki tapahtuu potilaan etua ajatellen. Saattaa kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei aina ole. Lääkärit ilman rajoja järjestön projektissa yksinomaan potilaan edun ajatteleminen voi tarkoittaa, ettei ota huomioon epäluuloisia sukulaisia, projektin kokonaisuutta tai epämukavia työoloja. Olen kuitenkin oppinut, että kun pitää kiinni tästä yksinkertaisesta säännöstä, voi toimia lääkärinä tehokkaasti ja humaanisti missä tahansa olosuhteissa.
Seurasin kultaista sääntöäni edellisessä blogimerkinnässäni mainitsemani vanhan miehen kohdalla. Intra-abdominaalikatastrofi oli huonoennusteinen, mutta yksinkertaista ohjenuoraani seuraten loppu sujui luonnostaan. Leikkauksen jälkeen en voinut muuta kuin antaa potilaalleni riittävästi kipulääkettä ja tiputtaa häneen nestettä.
Hämmästyksekseni mies toipui. Suoraan sanottuna hänestä tuli muutamassa päivässä aikamoinen riesa. Hän alkoi syödä mutta valitti vatsan turvotusta, kipua ja pahoinvointia. Hänellä oli aina jotakin huomautettavaa kun tulimme aamukierrolla hänen kohdalleen. Tämä tarkoitti, että hänellä meni loistavasti! Yritin selittää kärsivällisesti:
”Kävitte lähellä kuolemaa ja selvisitte juuri ja juuri. Ohutsuolestanne on jäljellä vain kolmannes, ja elimistöllä menee aikaa tottua uuteen tilanteeseen.”
Olimme tyytyväisiä, minä ainakin suorastaan onnellinen.
Kiitin iltarukouksessani, että tein leikkaussalissa oikean päätöksen. Se ei ollut mitenkään itsestään selvää; minusta tilanne oli vaikuttanut toivottomalta. Luulen, että oikea päätös syntyi pitkälti leikkaussalitiimin ansiosta. Kun minä valittelin tilanteen vaikeutta, he kannustivat ja rohkaisivat minua kaikesta huolimatta yrittämään. Tehdäkseen parhaansa ihminen tarvitsee usein toisten kannustusta, luottamusta ja joskus myös neuvoja.
Kokemukseni kolmesta tähänastisesta Lääkärit ilman rajoja järjestön työjaksosta on, että resurssit, sekä inhimilliset että materiaaliset, ovat aina huomattavasti rajatummat kuin mihin olen Suomessa tottunut. Tämä täytyy vain hyväksyä.
Tähän liittyen Ad Dahin komennuksen hankalimmalla potilastapauksellani on myös vähemmän rohkaiseva puoli. 70-vuotiaan miespotilaamme sairaus oli ohutsuolta ruokkivan valtimon veritulppa, jonka vuoksi suuri osa suolta oli joutunut kuolioon. Veritulpan syy ei ollut selvillä, eikä meillä ollut mahdollisuuksia tutkia asiaa enempää.
Tällaisessa tilanteessa potilas tarvitsee jonkin aikaa veritulppia ehkäisevää lääkitystä. Valintani oli pistoksena annettava lääkitys. Koska potilas asui kaukana, eikä hänellä ollut jääkaappia eikä juuri lainkaan rahaa, lääkitys voitiin järjestää vain lyhyeksi aikaa siten, että hän asui sukulaisensa luona ja kävi päivittäin sairaalassa saamassa pistoksen. Jo tämä oli huomattava poikkeama siitä, mihin paikalliset resurssit tavallisesti yltävät.
Nyt olen palannut kotiin Jemenistä ja nautin Suomen kesästä, joka on minusta maailman parasta (lapsuusmuistoilla on varmasti osuutta asiaan). Tiedän jo, mikä on seuraava projektini. Ensi syksynä palaan taas Jemeniin. En melkein malta odottaa sitä! Yksi parhaista asioista Lääkärit ilman rajoja järjestössä on, että jokaisessa projektissa oppii uusia asioita maailmasta ja meistä ihmisistä. Jokaisen komennuksen jälkeen on myös pikkuisen hyödyllisempi seuraavaa reissua varten.
