Kariantti Kallio
Maailmassa, jossa sota on tuhonnut laajalti ympäröivän infrastruktuurin, vienyt ihmisiltä turvan, monilta terveyden ja elinkeinon, eivät sotavammat ole ainoa pelon aihe.
Sähköverkosto on kaatunut, ja korjaamattomien teiden holtiton liikenne altistaa monille onnettomuuksille kaupungin öisillä, pimeillä kaduilla. Puutteellinen viemäröinti ruokkii kulkutauteja. Malaria ja Dengue-kuume ovat jatkuva riesa paikallisille. Aliravitsemus riski usealle.
Paikallisen valtion sairaalan resurssit ovat suurelta osin puutteelliset hoitamaan sairastuneita, vaikka sairaalamme hoitaa vammat, muun kiireellisen kirurgian ja komplisoituneet synnytykset.
Sairaalassa on alakouluikäinen poika. Hänen nimensä on Omar. Hän näyttää paljon ikäistään nuoremmalta. Hän haluaa isona lääkäriksi.
Omarin oikea isovarvas amputoitui liikenneonnettomuudessa jo pari viikkoa sitten, jonka jälkeen hän on ollut sairaalassa. Haava tulehtui, tietenkin. Toistuvin väliajoin joudumme hoitamaan ja siistimään sitä leikkaussalissa.
Joskus hän pyytää meitä poistamaan toisenkin isovarpaan symmetrian vuoksi. Hän on yleensä hyväntuulinen. Hän itkee vain tullessaan leikkaussaliin, ja silloinkin vain setäänsä, jota hän ikävoi ja haluaisi vierelleen. Koskaan hän ei ole vihainen tai kiukkuinen.
Odotan kyytiäni sairaalan pihalla takaisin asunnolle, kun hän rullaa yllättäen viereeni pyörätuolillaan ja alkaa puhua minulle arabiaksi. Yritän selittää, etten osaa muutamaa sanaa enempää hänen kieltään. Omaria ei haittaa. Hän jatkaa puhumista.
Keskustelemme vuoroin arabiaksi ja englanniksi suurimmalta osin ymmärtämättä lainkaan toisiamme. Hän sanoo ”I love you”, vastaan ”shukraan”.
KESKUSTELEMME vuoroin arabiaksi ja englanniksi suurimmalta osin ymmärtämättä lainkaan toisiamme. Hän sanoo ”I love you”, vastaan ”shukraan”. Hän hymyilee tyytyväisenä. Hymyilen takaisin.
Polttavan kuuma tuuli puhaltaa ympärillämme ja aurinko paistaa molempien silmiin. Jatkamme omalaatuista jutusteluamme kunnes auto saapuu. Totean mielessäni, että tämä on tavallaan paras keskustelu pitkiin aikoihin.
ISTUN viileään ilmastoituun maastoautoon. Vilkutamme toisillemme. Hän kääntyy ylisuurella pyörätuolillaan vaivalloisesti ympäri ja lähtee rullaamaan hitaasti takaisin kohti vuodeosastotelttaa, yksin.
Sairaalan piha näyttää autiolta. Hiekka ja roskat lentelevät hänen ympärillään, auringon paahtaessa ankarana hänen niskaansa.
HÄN on vasta lapsi. Liian nuori ja viaton tähän vammojen, veren ja hiekan kyllästämään paikkaan. Hänen ei pitäisi olla yksin. Hänen ei pitäisi tietää haavainfektioista mitään, saatikka niistä lukuisista sotavammoista, jotka makaavat hänen vieressään osastolla. Hänen pitäisi käydä koulua ja kiukutella vanhemmilleen läksyistään, ei haamukivuistaan.
Muutaman päivän kuluttua haava on riittävästi parantunut, ja hän pääsee kotiutumaan setänsä seurassa. Hän palaa sairaalaan vielä myöhemmin haavan sulkua varten, ja itkee jälleen ikävää setäänsä. Ainakin luulen niin.
