Vakavan paikan edessä Jemenissä: kranaatti-isku täytti sairaalan hetkessä
Päivä tuntui loputtoman pitkältä. Toimenpidelista oli jo aamusta ylikuormitettu.
Leikkasimme potilaita taukoamatta samalla, kun nimiä ilmestyi listalle lisää: tulehtuneita umpilisäkkeitä, ampumavammoja, auto-onnettomuuksien uhreja. Lopulta ilta-seitsemältä, kun kaikki toimenpiteet oli tehty, lähdimme kirurgi Jean-Paulin kanssa kotiin.
Huominen painoi jo raskaana mielissämme. Sairaalamme osastot olivat edelleen täynnä potilaita. Seuraavakin päivä tulisi olemaan kiireinen, mutta murehtisimme sitä huomenna. Olimme molemmat liian väsyneitä siihen nyt. Tällä hetkellä ainoa ajatus mielessäni oli päästä nukkumaan nopean illallisen jälkeen.
Heitin reppuni huoneeni lattialle ja olin jo suuntaamassa kohti keittiötä, kun lääkintäjohtajamme Karim ja kirurgi Jean-Paul olivat koputtamassa oveni takana.
Monipotilastilanne. Tilanne oli vakava. Saimme tiedon ainakin viidestä loukkaantuneesta, ja lisää oli tulossa. Nostin reppuni lattialta, täytin äkkiä vesipulloni, ja lähdimme kaikki välittömästi takaisin sairaalaan.
Onneksi suurin osa potilaista oli vakaita ja kohtalaisen hyvävointisia. Yksi ei.
KRANAATTI-ISKU oli tapahtunut paria tuntia aiemmin. Saapuessamme paikalle sairaalaan tulvi koko ajan lisää haavoittuneita. Paikallinen henkilökunta oli jo aloittanut potilasluokittelun. Onneksi suurin osa potilaista oli vakaita ja kohtalaisen hyvävointisia. Yksi ei.
Hän oli tavatessamme vielä hereillä ja vastaili yksinkertaisiin kysymyksiin asiallisesti. Nuoren miehen koko vasen yläraaja oli paketissa ja kylmä kosketukselle. Avasimme kirurgien kanssa varovasti kentällä tehtyjä sidoksia ja totesimme rajusti vuotavan verisuonivamman olkavaltimon alueella. Silmiemme edessä hän vaipui sokkiin, verenpaineen laskiessa samaa vauhtia hänen tajunnantasonsa kanssa.
Siirsimme hänet vauhdilla leikkaussaliin tiputtaen hänelle samalla suonensisäisiä nesteitä menetetyn veren tilalle, huutaen mennessämme verivalmistetilauksia laboratoriolle. Nopean anestesian aloituksen jälkeen aloitimme henkeä pelastavan leikkauksen.
KAIKKI miehen olkavarresta alaspäin oli pelkkää tuhoa ja hävitystä, repaleisia lihaksia, luuta, niveltä ja kuollutta kudosta, kranaatin sirpaleita kaikkialla. Ei ollut mitään keinoa pelastaa hänen kyynärvartta tai kättä. Kyse oli hengen pelastamisesta.
Toimenpide jatkui vielä tunteja. Kyynärvarren ja käden osalta tilanne oli lohduton, mutta hän eli, ja verenkierto olkavarren alueelle oli pelastettu. Lopulta toistuvien verensiirtojen ja lukuisten lääkeaineiden jälkeen lähdimme siirtämään häntä teho-osastolle jatkohoitoon.
YLLÄTYKSEKSENI tilanne leikkaussalin ulkopuolella oli jo ehtinyt rauhoittua. Työskennellessämme yhden kriittisen potilaan parissa, oli Karim yhdessä ensiavun henkilökunnan kanssa hoitanut yhteensä 13 hyökkäyksessä loukkaantunutta, joista suurin osa oli onneksi selvinnyt vain pienillä ja pinnallisilla vammoilla (ainakin fyysisesti).
Astuessani takaisin ensiavun puolelle en ollut tunnistaa paikkaa samaksi. Poissa olivat kiire, juoksentelu, huuto, potilaat, sidotut raajat ja veriset potilassängyt. Kuin kaikki kaaos ja hätä olisi lopulta poistunut yhtä nopeasti kuin se oli saapunutkin. Tullessani kaiken tämän keskelle imelän veren ja hien hajun kyllästämästä leikkaussalista, mieleni ei hetkeen pystynyt hyväksymään kokemaansa. Olin itse vielä jossain muualla, ajatukseni keskellä ihmisen hätää ja hengenvaaraa.
JOSKUS puoliltaöin nousimme Jean-Paulin kanssa autoon, joka vei meidät takaisin asunnollemme. Kaupunki ympärillämme oli vielä hereillä ja katsoessani ulos auton ikkunasta tuntui kuin mitään suuronnettomuutta ei olisi koskaan ollutkaan. Autot ja ihmiset liikkuivat tottuneesti pimeillä kaduilla. Avoinna olevien bensa-asemien, autokorjaamoiden ja kioskien valot häikäisivät pimeydessä.
Mieli oli rauhaton. Huominen oli jo lähellä, liian lähellä. Kaikkine uusine ja vanhoine vammoineen ja kipuineen. Uni tulisi huonosti, jos ollenkaan, tänä yönä. Toivotimme toisillemme mumisten hyvät yöt.
Kaaduin sänkyyni, valmiina tuijottamaan katossani olevaa tuuletinta aamuun asti, samalla kun eläisin läpi uudestaan ja uudestaan viimeset kuusi tuntia elämästäni. Nukahdin kuitenkin välittömästi ja nukuin sikeästi autuaan huoletonta unta aamuun asti.
HERÄSIN seuraavaan aamuun oudon levollisena. Vaikka sairaalamme jokainen osasto oli täynnä potilaita kaikkialla vallitsi kummallisen rauhallinen tunnelma. Kenties ihmiset muistivat vielä eilisiltaisen monipotilastilanteen ja tiesivät, että tilanne voisi aina olla huonompikin. Kierron jälkeen aloitimme leikkaukset normaaliin tapaan, mutta tänään vailla kiirettä.
Rauha rikkoontui nopeasti.
Sain hätäkutsun synnytyssaliin. Kiirehdin paikalle, jossa kätilö avusti pienen, liian pienen, vauvan hengitystä. Raskausmyrkytyksestä kärsivä äiti oli synnyttänyt ennenaikaisesti.
VAUVA oli hereillä, mutta veltto ja kieltäytyi hengittämästä. Jatkoin hänen ventiloimista maskilla ja stimuloimista samalla kun kätilö avasi suoniyhteyden hänelle. Verensokeri oli matala. Saatuaan suonensisäisen sokeri- ja nestetäytön hän alkoi hengittää, mutta pinnallisesti. Annoimme ennenaikaisuuden vuoksi myös kofeiinia.
Pikkuhiljaa hengitys vahvistui ja happisaturaatio alkoi pysyä normaalina hänen omalla hengityksellä. Otimme vauvan teho-osastolle jatkoseurantaan, jossa hänen tilansa jatkoi kohenemistaan. Seuraavana aamuna vauva oli riittävän hyvävointinen siirtyäkseen jatkohoitoon paikalliseen valtion sairaalaan vastasyntyneiden osastolle.
Olin lähes surullinen joutessani luopumaan hänestä, koska kaikkien sotavammojen ja hätätilanteiden keskellä oli ihana nähdä välähdys uudesta elämästä ja avustaa sitä alkuun. Tällä pienellä olennolla olisi kuitenkin edessään pitkällinen tie sopeutua tähän maailmaan ja elämään.
Elämässä sodan ja puutteen keskellä, se tuskin olisi hänen viimeinen taistelunsa henkiinjäämisestä. Niin kuin liian monella muullakin täällä.
