”Vaikeinta avustustyössä on, kun tiedostaa, että ihmishenki olisi Suomessa voitu pelastaa”
Anestesialääkäri Kariantti Kallio on ollut viisi kertaa avustustyössä. Kotiinpaluu on joka kerta katkeransuloinen hetki.
Burundin Bujumburassa oli sadekausi. Lämpötila hipoi 25:tä astetta, kun anestesialääkäri Kariantti Kallio vastasi videopuheluumme. Kallio oli saapunut Burundiin vain tunteja aiemmin. Viimeksi hän oli ollut täällä vuonna 2019. Moni asia oli muuttunut muutamassa vuodessa.
“Lääkärit Ilman Rajoja on sulkemassa traumasairaalaa, jossa työskentelin kaksi vuotta sitten, ja luovuttaa vastuun traumahoidosta paikalliselle sairaalalle.”
Ennen pääsemistään lepäämään pitkän lentomatkan jäljiltä, Kallio oli luvannut kertoa meille kokemuksistaan avustustyöstä. Hän on ollut kahdesti Jemenissä, kerran Keski-Afrikan tasavallassa, ja oli nyt aloittamassa toista komennustaan Burundissa.
Anestesialääkäreiden avustuskeikat kestävät vain viisi viikkoa työn intensiivisyyden takia. Anestesialääkäri vastaa tilanteeseen kuin tilanteeseen. Päivät venyvät pitkiksi ja univajetta kertyy. Kallio myöntää, että työrupeama on tietynlainen henkinen ponnistus, mutta muistuttaa, että paikalliselle väestölle alueen tilanne on arkea.
“Silti ensimmäinen porukka, joka kantaa huolta avustustyöntekijöiden jaksamisesta on usein paikallinen työväestö. He ovat jatkuvasti murheissaan siitä, kuinka paljon joudumme valvomaan ja pyrkivät luomaan meille mahdollisuuksia levätä.”
Kun kaikkia ei voi pelastaa
Realiteetti avustustyössä on, ettei kaikkia potilaita aina pystytä pelastamaan. Potilaan menettäminen sattuu, mutta jonossa on lisää apua tarvitsevia potilaita. Miten työpäivää pystyy jatkamaan tällaisena päivänä? Kallio huokaisee syvään ennen kuin vastaa.
“Silloin on aika syvissä vesissä, kun se osuu kohdalle. He ovat jonkun äitejä, isiä ja lapsia. Silloin menee suoritusmoodiin: vaikka ihmishengen menettäminen on aina rankkaa, on kyettävä auttamaan seuraavia potilaita.”
Surulliset kokemukset palaavat kummittelemaan iltaisin yksin ollessa. Silloin auttavat fyysinen treeni, videopuhelut kotiin ja toisten työntekijöiden kanssa puhuminen. Joskus vaikeinta on, kun tiedostaa, että ihmishenki olisi voitu pelastaa Suomessa. Silloin maailman epäoikeudenmukaisuus iskee vasten kasvoja.
Vastapainona surulle ovat onnelliset loput, joissa potilas toipuu ja palaa perheensä luo. Kallio sanoo, että avustustyöntekijänä lääkäri pääsee kokemaan potilaan toipumisprosessin eri vaiheet aivan toisella tavalla kuin Suomessa.
Katkeransuloinen kotimatka
Jäähyväiset ovat katkeransuloinen hetki. Viidessä viikossa ehtii luoda ystävyyssuhteita. Tiimin kanssa tehdään intensiivisesti töitä ja koetaan paljon yhdessä. Kotiin on kuitenkin lähdettävä. Kallion mielestä avustustyössä vaakakuppi kaikkien kokemusten kanssa kallistuu aina myönteisen puolelle. Ihmisten lähimmäisenrakkaus hämmästyttää joka kerta.
“Paikalliset ihmiset ovat valmiita auttamaan toisiaan, vaikka se olisi riski heille itselleen. Esimerkiksi maissa, joissa on sota, kokonaistilanne voi olla synkkä, raskas ja surullinen. Silti kaikki kallistuu positiiviseen lopuksi. Kun näkee onnellisia loppuja tulee muistutetuksi joka päivä siitä, miksi alun perin halusi lääkäriksi.”
Ennen töiden alkua Burundissa Kalliolla oli edessään vielä koronakaranteeni. Hän kuvaili odottavansa töiden alkua innolla. Ennen tätä kaikkea lääkärin matka käy seuraavaksi höyhensaarille. Kallio oli viettänyt Burundissa haastatteluhetkellä vasta alle vuorokauden ja takana oli miltei 24 tuntia matkustamista.
Teksti: Jenny Mäkinen
