Rohingat ovat asuneet kymmenen vuotta leireillä Myanmarissa ja heidän mielenterveystensä kärsii

Kun rohinga- ja rakhine-yhteisöiden väliset väkivaltaisuudet alkoivat vuonna 2012, Zaw Rinan koti Pauktawin kaupungissa paloi maan tasalle. Hän joutui pakenemaan perheensä kanssa Ah Nauk Ywessä sijaitsevalle leirille, joka on vaikeapääsyisellä saarella kaukana osavaltion länsiosassa. Vaikka hänen kotinaan toimiva hatara bamburakennus näyttää väliaikaiselta, hän on asunut leirillä jo kymmenen vuotta.

Yli 5 000 asukkaan ahtaassa leirissä on hataria suojia vieri vieressä kapeiden, mutaisten polkujen varrella. Viemäröinti on riittämätön, ja lätäköiden seisova vesi on kasvualusta hyönteisille ja sairauksille. Vessoja on liian vähän ihmismäärään nähden, ja koska vettä on vähän varsinkin kuvan kauden aikana, ne ovat tavallisesti likaisia. Yksityisyyttä ei ole käytännössä missään.

Vuoden 2012 väkivaltaisuuksissa, joissa Zaw Rinan koti tuhoutui, kuoli satoja ihmisiä, ja leireille päätyi asumaan noin 140 000 ihmistä, joiden joukossa on sekä rohingoja että kaman-muslimeja. Suurin osa heistä asuu edelleen leireillä, missä heidän liikkumisenvapauttaan rajoitetaan eivätkä he voi tehdä palkallista työtä tai saada koulutusta ja terveydenhuoltoa. Monet lähtevät vaaralliselle merimatkalle Bangladeshiin tai Malesiaan paremman elämän toivossa.

Vaikutus mielenterveyteen

Zaw Rinan ja tuhansien muiden päivittäistä elämää Rakhinen osavaltiossa varjostaa se, ettei ruokaan tahdo olla varaa, huoli turvallisuudesta ja toivottomuus. Pitkään jatkuneella tilanteella on vakavia vaikutuksia mielenterveyteen.

Vaikeiden elinolojen aiheuttaman stressin lisäksi Zaw Rinan 20-vuotias tytär yritti itsemurhaa, kun hänen aviomiehensä pyysi eroa.

”Tyttärelläni oli usein pahoja riitoja anoppinsa kanssa, ja hänen miehensä kääntyi ja sanoi hänelle: ’En pidä sinusta ja haluan eron, en nainut sinua rakkaudesta’”, Zaw Rina kertoo.

”Minä muutuin pessimistiseksi enkä keksinyt juurikaan syitä ajatella positiivisesti. Huusin miehelleni. Huusin lapsilleni. En löytänyt sisältäni vastausta.”

Myanmarissa on valtavia puutteita mielenterveyspalveluissa, eikä Rakhinen osavaltio ole poikkeus, joten Zaw Rinan ja hänen tyttärensä kaltaisilla ihmisillä ei ole juurikaan vaihtoehtoja. Sittwen kaupungissa on yksi yksityinen mielenterveysklinikka, mutta se on useimmille ihmiselle liian kallis. Julkisen sairaalan psykiatriset palvelut taas ovat hyvin rajalliset. Tilannetta hankaloittaa se, että kaupunki on Kaladan-joen toisella puolella noin kymmenen kilometrin päässä Pauktawin alueelta, jolla leirit sijaitsevat. Välimatkan ja liikkumisrajoitusten vuoksi leireillä asuvien rohingojen on todella vaikea päästä klinikalle tai sairaalaan.

Lääkärit Ilman Rajoja pystyy kuitenkin auttamaan rohingoja leireillä olevien klinikoiden ansioista. Järjestö antaa elintärkeää mielenterveystukea, ja terapeutit ja lääkärit tarjoavat kahdenkeskisiä tapaamisia, ryhmätapaamisia ja kotikäyntejä. Palvelut ovat tarjolla kaikille paikalle saapuville etnisyydestä ja uskonnosta riippumatta.

Zaw Rina ja hänen tyttärensä saivat molemmat järjestöltä apua oireidensa hallintaan.

”Minulla oli todella eksynyt olo enkä tiennyt, mistä pyytää apua, ennen kuin tapasin Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön terapeutin”, Zaw Rina kertoo.

”Nyt voin paljon paremmin mielenterveyden puolesta, paljon paremmin, ja tyttäreni myös.”

Elannon hankkiminen Sittwen gettosta käsin

Vaikka Daw Than Thanin vanhemmat olivat buddhalaisia ja hän syntyi Mandalayssa, hän meni naimisiin kaman-muslimin kanssa, vaihtoi uskontoa ja asuu nyt rohinga- ja kaman-muslimien kanssa Aung Mingalarin muslimi-gettossa Sittwen keskustassa.

Ennen lähes puolet Sittwen 200 000 asukkaasta oli muslimeita, mutta nyt jäljellä olevat muslimit asuvat gettossa. Muut pakenivat vuoden 2012 väkivaltaisuuksia, tai heidät pakotettiin leireille, kuten Zaw Rina. Jo kymmenen vuoden ajan Sittwen keskustassa asuvat muslimit on pakotettu pienelle asuinalueelle, jota poliisit vartioivat yötä päivää, ja heiltä on viety liikkumisen vapaus.

Daw Than Than on leski. Hänellä ei ole lapsia eikä perhettä, joka auttaisi häntä. Hän siivoaa ja laittaa ruokaa ihmisten kodeissa, kun voi. Vuosien varrella hänen on kuitenkin ollut vaikea hankkia elantonsa, koska hän ei voi liikkua vapaasti asuinalueen ulkopuolella.

Vaikka liikkumisrajoituksia gettoon ja sieltä pois on helpotettu viime vuonna, ja Daw Than Than voisi liikkua Sittwessa, hänen terveydentilansa on heikentynyt, eikä hän voi siksi tehdä töitä. ”Olen surullinen, koska joudun kamppailemaan yksin elämässäni. Olen yksinäinen ja surullinen, koska kukaan ei auta minua, kun sairastan. Minulla ei ole varaa mennä yksityiseen sairaalaan”, Daw Than Than kertoo ja lisää, ettei hänellä ole varaa syödä kunnolla vaan hän elää usein riisillä ja vihreällä teellä.

Aung Mingalarin getton asukkaat saavat joka perjantai perusterveydenhuoltoa, mielenterveystukea ja hoitoa tartuntatauteihin kuulumattomiin sairauksiin Lääkärit Ilman Rajoja -klinikalla.

”Elämäni on vaikeaa ja olen surullinen, mutta Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön terapeuteille puhuminen helpottaa. Terapeutit kehottavat minua käymään aina, kun tunnen tuskaa kehossa tai mielessä”, Daw Than Than kertoo.

”He ovat antaneet minulle hengitysharjoituksia, jotka todella auttavat rentoutumaan. Tapaamisten aikana en kuitenkaan pysty hillitsemään tunteitani vaan itken.”

”Terapeutit keskustelevat kanssani myötätuntoisesti ja kertovat ymmärtävänsä ongelmiani.”

Väkivalta pahentaa rohinga-naisten mielenterveysongelmia

Rohingat on suljettu täysille leireille, joilla on vaikeat ja stressaavat olot ja rajalliset mahdollisuudet tulojen hankkimiseen, jolloin he joutuvat turvautumaan humanitaariseen apuun. Vaikeat olosuhteet lisäävät naisten ja tyttöjen vaaraa joutua hyväksikäytön, seksuaalisen häirinnän ja perheväkivallan kohteeksi.

Khin Phyu Oo tuli ensimmäisen kerran Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön klinikalle Sin Thet Mawssa saatuaan sairauskohtauksen. Kun klinikan henkilökunta kehotti häntä sairauden takia olemaan varovainen hellan lähellä ruokaa laittaessaan, hänen miehensä turhautui siitä, ettei hän voinut tehdä kotitöitä ja pahoinpiteli hänet. Aviomies oli hyökännyt hänen kimppuunsa ennenkin, mikä aiheutti hänelle itsemurha-ajatuksia. Hän alkoi saada Lääkärit Ilman Rajoja -järjestöltä terapiaa samalla kun sai hoitoa kohtauksiinsa.

”Minulla ei ole yhteisössä ketään, kenelle voisin avautua. Kukaan ei halua kuunnella minua. Minusta on mukava tulla tänne, ja kertoa kaikesta, mitä olen miettinyt”, hän sanoo.

”Minulla on onnellisempi olo. Luulen, että hoito on minulle hyväksi. Täällä voin avautua lääkäreille, ja he motivoivat minua ja antavat neuvoja siitä, miten voin parantaa oloani. Lääkärit antoivat myös miehelleni mielenterveyskoulutusta.”

Mielenterveysongelmien juurisyiden hoitaminen

Rohingat kärsivät mielenterveysongelmista niin kauan, kuin heidän kärsimystensä juurisyihin ei puututa.
”Toivon, että lapseni voivat joskus saada koulutuksen”, Zaw Rina sanoo.

”Haluan hyvän kodin, jossa voin elää normaalia ja mukavaa elämää, sellaisen kuin minulla oli Pauktawin kaupungissa asuessani. Minulla oli turvallinen olo, kun asuin omassa talossani.”

Lääkärit Ilman Rajoja on työskennellyt Myanmarissa vuodesta 1992 ja auttanut ihmisiä, jotka kärsivät konfliktista ja joiden on vaikea saada terveydenhuoltoa. Tällä hetkellä yli 1 000 työntekijää tarjoaa perusterveydenhuoltoa ja hoitoa hi-virukseen, C-hepatiittiin ja tuberkuloosiin ja lähettää potilaita sairaaloihin kiireelliseen ja erikoissairaanhoitoon Kachinin, Rakhinen, Shanin, Tanintharyin ja Yangonin osavaltioissa ja alueilla. Rakhinessa järjestö auttaa konfliktin takia siirtymään joutuneita yhteisöjä, joihin kuuluu Rakhinen buddhalaisia ja rohinga- ja kaman-muslimeja.