Halfway home: paluu Jemeniin pandemia-aikana

Anestesialääkäri Kariantti Kallio palasi tuttuun maahan poikkeksellisena aikana.

Olen palannut sinne mistä lähdin, sinne mistä matkani Lääkärit Ilman Rajoja avustustyöntekijänä vuonna 2017. Olen palannut Jemeniin.

Mokha on kaupunki Jemenin länsirannikolla, kuuluisa kahvin tuotannostaan ja kaupastaan jo 1700-luvulta lähtien. Parin vuoden ajan Lääkärit Ilman Rajoja on ylläpitänyt kaupungissa sairaalaa, joka on perustettu ensisijaisesti hoitamaan sodan uhreja ja tarjoamaan paikalliselle väestölle kiireellistä kirurgista erikoissairaanhoitoa.

Sodan etulinja on vain joidenkin kymmenien kilometrien päässä kaupungista, ja terveydenhuolto on suurelta osin romahtanut koko alueella. Suurin osa potilaistamme koostuu ampumavammoista sekä erilaisten rakettien, kranaattien ja pommien uhreista. Hoidamme myös esimerkiksi liikenneonnettomuuksien uhreja, muuta kiireellistä kirurgiaa ja synnytyksiä. Avun tarve on merkittävä, ja 42 asteen helteessä kylpevä, suurelta osin teltoista rakennettu, pieni sairaalamme natisee jo liitoksistaan kasvavan potilasmäärän johdosta.

Matka tänne oli pitkä. Se alkoi jo viime keväänä, jolloin olin vielä lähdössä komennukselle Haitiin. Lyhyellä varoitusajalla lähtöni peruuntui, ja pian sen jälkeen löysin itseni covid-19-teholta hoitamassa pandemian uhreja kotimaassani Suomessa.

Kesän aikana pandemiatilanteen rauhoituttua Suomessa aloin suunnata katseeni takaisin ulkomaille. Mutta koronaviruksen niittäessä edelleen tuhoaan, huomasin katsovani muuttunutta maailmaa. Maailmaa täynnä uutta kärsimystä, epäluuloa ja pelkoa uuden tuntemattoman uhan kurituksessa.

Lääkärit Ilman Rajoja ja muut avustusjärjestöt tekivät edelleen parhaansa toimittaakseen avun perille ympäri maailmaa, avaten samalla uusia covid-projekteja maissa vailla resursseja vastata ennenäkemättömän pandemian haasteisiin. Avun tarve ei ollut koskaan ollut merkittävämpi. Mutta nyt asiat olivat kuitenkin perustavalla tavalla toisin. En ollut itsekään enää auttaja, olin myös mahdollinen taudinkantaja, tartuttaja, uhka. Olimme kaikki sitä toisillemme.

Länsimaiden eristäytyessä maailmasta, tekivät köyhemmät maat samoin, mutta niiden ainoa puolustuskeino uutta tuntematonta tautia vastaan oli lukita portit ja toivoa parasta. Lentokentät suljettiin, lennot peruttiin. Koko joukko kansainvälisiä avustustyöntekijöitä jäi jumiin ympäri maailmaa mitä erilaisimpiin tilanteisiin. Heidän oli nyt selvittävä samoilla paikalla olevilla henkilöstöresursseilla paljon odotettua pidempään. Avustusjärjestöjen toimistoilla Euroopassa ja ympäri maailmaa, ihmiset työskentelivät taukoamatta, pyrkiäkseen hallitsemaan edes osittain uutta kaoottista tilannetta, ja toimittaakseen edes jotain apua kentällä äärirajoillaan työskenteleville avustustyöntekijöilleen.

Lopulta rajojen alkaessa aueta uudelleen alkoi tilanne hitaasti helpottaa. Lukuisten käänteiden kautta pääsin itsekin lähtemään matkaan. Kohti Jemeniä. Tarunhohtoiseen varhaisen kulttuurin keskukseen. Sydämellisten ja vieraanvaraisten ihmisten maahan. Maahan, joka valitettavasti on viime vuodet kärsinyt kohtuuttoman määrän sotaa, kulkutauteja, köyhyyttä ja kurjuutta. Maahan, joka tuntuu kantavan selässään koko muun ihmiskunnan syntitaakkaa. Huomasin vain odottaneeni mahdollisuutta palata tänne.

Matkallani sain todistaa muuttunutta maailmaa. Suljettuja terminaaleja ja tyhjyyttään ammottavia lähtöauloja. Maskiin puettua ihmiskuntaa väistämässä toistaan, suojautumassa itseltään. Mutta onneksi se ei ole kaikki mitä kohtasin. Uusien hienojen tuttavuuksien lomassa, olen törmännyt toistuvasti tuttuihin kollegoihin ja vanhoihin, rakkaisiin ystäviin ympäri maailmaa. Heistä yksi on Norsunluurannikolta kotoisin oleva kirurgi Jean-Paul, jonka tapasin alun perin jo työskennellessäni Burundissa. Yhdessä me jatkamme (matkaamme) suoraan siitä mihin viimeksi jäimme. Ja ollessani täällä heidän kanssaan, tuntuu kuin maailma ei olisikaan muuttunut niin paljon.

Olen melkein kotona.