Onnettomia loppuja: “Hän oli poissa ja meidän oli vain annettava hänen mennä”
Kun potilas ei ole pelastettavissa, maailman epäoikeudenmukaisuus iskee kasvoille. Vaikka vuodamme samalla tavalla, kaikki eivät kuole samalla tavalla.
Saimme potilaaksi miehen, joka oli jäänyt auton alle. Hän oli saapuessaan shokissa, hänen sykkeensä oli korkea ja hänen raajansa olivat kylmät.
Miehellä oli lantion alueella syviä haavoja, jotka vuotivat runsaasti verta. Kirurgit epäilivät sisäistä verenvuotoa, ja hänet oli leikattava välittömästi. Ennen siirtoa leikkaussaliin teimme röntgentutkimuksen, joka paljasti ilmarinnan oikealla puolella ja säpäleiksi murtuneen lantion.
Tilanne näytti todella huonolta. Bujumburassa olimme kuitenkin hänen ainoa toivonsa.
Olimme aloittaneet nesteytyksen ja verensiirron teho-osastolla, mutta potilaan tilanne ei ollut juuri muuttunut ennen leikkaussaliin siirtämistä. Kirurgi asetti pleuradreenin, jolla poistetaan verta ja nestettä keuhkoista, minkä jälkeen olimme valmiita aloittamaan nukutuksen ja leikkauksen.
Kirurgit paikkasivat revenneen lonkkalaskimon sillä aikaa, kun annoimme potilaalle kaikki mahdolliset veri- ja lääketuotteet, joita meillä oli saatavilla. Mikään ei tuntunut auttavan, eikä meillä ollut mitään keinoa vakauttaa säpäleinä olevaa lantiota. Hänen sydämensä löi edelleen tiheästi, verenpaine oli matalalla ja lähes koko keho kylmä. Ponnisteluistamme huolimatta hän vuoti verta edelleen lähes kaikkialta.
Ei ollut mitään keinoa pelastaa häntä, täällä, näillä resursseilla. Kirurgit sulkivat haavat ja viimeistelivät leikkauksen. Vain hetki sen jälkeen näimme potilaan ottavan viimeiset hengenvetonsa. Sydän pysähtyi. Tiesimme, ettei elvyttämisestä olisi hyötyä. Hän oli poissa, ja meidän oli vain annettava hänen mennä.
On mahdotonta kuvata, miltä sen jälkeen tuntui. Millaista on, kun joku kuolee käsiisi? Vihaa, itsesyytöksiä, surua ja avuttomuutta. Suomen kaltaisissa oloissa huippulaitteilla ja melkein rajattomilla resursseilla meillä olisi ollut edes hieman paremmat mahdollisuudet. Mutta ei täällä.
Mutta emmekö me täälläkin ole ihmisiä? Emmekö ansaitse elää täällä samoin kuin muualla? Emmekö ansaitse selvitä?
Vuodamme verta samalla tavalla, mutta emme kuole samalla tavalla. Osalla meistä on paljon enemmän mahdollisuuksia. Silti jälkeemme jättämät läheiset surevat samoin, he surevat menetettyä elämää. Mies, vaimo, äiti, isä, lapsi – menetetty ihminen.
Anna tämän ajatuksen upota. Sieltä pohjalta löydät minut.
