Hunajaa ja luoteja

Mikä saa äidin hylkäämään vastasyntyneen lapsensa? Jemenin kansalaisten vaikea tilanne särkee sydämen.

Potilaiden tapaaminen lääkärien kanssa tukemissamme sairaaloissa on todella opettavaa. Kotopuolen sairaaloissa voi olla melko varma siitä, että saatavilla on lääkkeitä ja laitteita, joiden avulla voidaan pelastaa kiireellisen sairaanhoidon tarpeessa olevia ihmisiä. Se on luksusta, vaikka sen pitäisi olla todellisuutta kaikkialla. Kaksi tyypillisintä potilasryhmää täällä ovat ampumahaavapotilaat ja aliravitut vastasyntyneet lapset – näky, johon törmäisi kotona vain harvoin, jos koskaan.

Vierailuni teho-osastolla yhdessä tukemassamme sairaalassa oli yksi haastavimmista työpäivistäni. Istuin hiljaisessa huoneessa paikallisen lääkärin kanssa, joka opetti minua lukemaan sydänmonitorin käyriä. Yhtäkkiä hänet kutsutaan teho-osastolle. Paikallinen mies oli löytänyt vain parin tunnin ikäisen vauvan hylättynä puutarhastaan.

Paikallinen mies oli löytänyt vain parin tunnin ikäisen vauvan hylättynä puutarhastaan.

Katson kuinka ryhmä lääkäreitä yrittää elvyttää tätä pientä nyyttiä. Ajatukset sinkoilevat päässäni, kun katselen, miten vastasyntynyt taistelee hengestään. Elonmerkit heikkenevät. Mietin myös, mitä äidin on täytynyt joutua käymään lävitse hylätäkseen lapsensa. Niin oudolta kuin se tuntuu, usein ensimmäinen tunne on pikemminkin viha kuin suru. Nämä ihmiset eivät ansaitse elää olosuhteissa, missä peruspalveluita ei ole. Vastasyntyneen ei pitäisi joutua taistelemaan elämästään ensimmäisinä tunteinaan vain sen takia, että perusterveydenhuoltoa ei ole.

Samana päivänä tapasin naisen, joka on tuonut vastaanotolle 9-vuotiaan tyttärensä. Tytär vaikuttaa hieman sekavalta. Kyyneleet valuvat poskia pitkin. Äiti kertoo olleensa keräämässä polttopuita, kun hän vahingossa pudotti halot tyttärensä päähän. Kaasusta ja polttoaineesta on pulaa käynnissä olevan konfliktin vuoksi, minkä vuoksi monilla jemeniläisillä ei ole enää varaa niihin ja he joutuvat lämmittämään talonsa ja laittamaan ruokansa avotulella.

Projektimaasta tulee koti

Avustustyöntekijänä kotiutuu nopeasti maahan, ja siellä asuviin ihmisiin. Kollegat eivät ole vain työkavereita vaan heistä tulee läheisiä ystäviä, jotka tuntuvat välillä pikemminkin perheenjäseniltä. Projektimaasta tulee koti, vaikka siellä viettää vain lyhyen aikaa.

Työn yksi haastavimmista puolista on kuulla ihmisten tarinoita sodasta ja nähdä, mikä vaikutus sen seurauksena romahtaneella terveydenhoitojärjestelmällä on. Olen kuullut karmeita tarinoita siitä, mitä ihmisten on täytynyt todistaa ja kokea, miten he ovat joutuneet luopumaan unelmistaan ja menettämään perheenjäseniään. Heiltä on riistetty nuoruus ja he joutuvat elämään jatkuvassa pelossa, kun kuulevat lentokoneet taivaalla. Kuitenkin samat ihmiset saapuvat töihin joka päivä hymyillen ja kysyvät, miten voivat auttaa minua. En koskaan lakkaa hämmästelemästä, miten ihmiset, joilla on niin vähän, ovat ystävällisimpiä ja anteliaimpia ihmisiä, joita olen tavannut.

Jemeniläinen kulttuuri on hyvin rikasta. Joku kuvaili kerran, että Jemen on kuin hunajaa ja luoteja, niin kirjaimellisesti kuin vertauskuvallisesti. Täällä tuotettu hunaja on maailman parasta, se on makeaa kuin jemeniläisten luonne. Kuitenkin sota ja väkivalta tunkeutuvat kaikkialle. Miehet kulkevat kaikkialla aseistautuneina ja aseita saatetaan käyttää jopa mitättömien erimielisyyksien ratkaisemiseen.

Vietän aikaa paikassa, missä en ole yhtä vapaa kuin kotona: en voi kävellä ulkona ja minun täytyy peittää itseni, kun olen järjestön alueen ulkopuolella. Olen kuitenkin jälleen oppinut, miten sinnikkäitä me ihmiset olemme. Toivon, että useammat oivaltaisivat, mitä ”vähemmän on enemmän” todella tarkoittaa.

Teksti Marissa Gripenberg. Kirjoittaja työskenteli Jemenissä epidemiologina maaliskuusta joulukuuhun 2018.

Kuva Agnes Varraine-Leca/MSF. Kuvassa oleva vauva Farhd syntyi 9.3.2018. Hänen äitinsä vei hänet sairaalaan, koska Farhdilla oli hengitysvaikeuksia ja hänen painonsa putosi. Sairaalassa selvisi, että hänellä oli akuutti aliravitsemus.

Lue Marissan edellinen blogi Jemenistä: Päivä kylässä.

Päivä kylässä

Loppujen lopuksi olemme kaikki samanlaisia riippumatta siitä, peittääkö huivi kasvot vai ei. Ihmiset haluavat nauraa, vitsailla ja leikkiä lasten kanssa.

Vahvistetun kurkkumätätapauksen jälkeen pääsin liikkuvaa työtä tekevien kollegoiden mukaan seurantakäynnille paikallisen perheen luokse. Saavuimme huonokuntoiselle asuinalueelle ja astuimme hyvin kapean oven läpi katutasolla olevaan pieneen huoneeseen. Pieni huone oli kahdeksan hengen perheen koti.

Istuimme kovalla betonilattialla hyvin vaatimattomassa, tyhjässä ja hämärässä huoneessa, joka näytti ihan rakennuksen kellarilta. Yhdessä nurkassa on muutama viltti ja pienet ikkunat, joissa on kalterit, mutta ei lasia. Olin iloisten lasten, vieraanvaraisen perheen ja muutaman naapurin ympäröimänä.

En nähnyt naisten kasvoja kokonaan, vain silmäparit, joista pystyin kuitenkin heti kertomaan, että he hymyilivät minulle. Katsoin naisia ja olin utelias ymmärtämään ihmistä mustan hunnun takana, keitä ja minkälaisia he ovat, mitkä ovat heidän unelmiaan ja toiveitaan, ja mitä he ovat kokeneet.

Naiset katsoivat minun vieraita ja ulkomaisia kasvoja aivan samaan tapaan kuin minä katsoin heidän.

Paikallinen lääkärimme tutki naiset infektioiden varalta. He olivat hyvin ujoja. He katsoivat minun vieraita ja ulkomaisia kasvoja aivan samaan tapaan kuin minä katsoin heidän. Me emme puhuneet samaa kieltä ja tulimme hyvin erilaisista maailmoista, mutta siitä huolimatta yhteinen sukupuolemme sai minut tuntemaan voimakkaan, selittämättömän yhteyden.

Päädyimme viettämään tunteja perheen luona. Leikimme lasten kanssa ja opetimme kurkkumädästä: miten tunnistaa tauti oireiden perusteella ja suojata itseään hygieniasta huolehtimalla. Nauroimme koko ajan yhdessä.

Lähtiessämme minusta tuntuu kuin olisin viettänyt koko iltapäivän läheisten ystävien tai perheen kanssa. On uskomatonta, miten me, toisillemme tuntemattomat ihmiset, muodostimme yhteyden, vaikka emme pystyneet aina edes viestimään keskenämme. Sanalliselle viestinnälle ei kuitenkaan ollut tarvetta ja erilaisuutemme tuntui yhdentekevältä.

Loppujen lopuksi olemme kaikki samanlaisia. Haluamme nauraa ja vitsailla ja leikkiä lasten kanssa. Vaikka tämän perheen kotimaassa oli konflikti ja epidemioita, pystyivät he elämään jokapäiväistä elämäänsä ja tulemaan vähällä toimeen.

Teksti Marissa Gripenberg. Kirjoittaja työskenteli Jemenissä epidemiologina maaliskuusta joulukuuhun 2018.

Tutustu Marissan aikaisempaan blogiin Jemenistä Toivottavasti siellä on lämmintä.

Minkälaista on arki synnytyssairaalassa Jemenissä? Katso video!

Toivottavasti siellä on lämmintä

Tavallinen päivä Jemenissä voi tarkoittaa onnittelulaukauksia ja kamelilaumoja tiellä. Epidemiologin silmin se voi olla myös kurkkumätäepidemian alkuperän selvittämistä.

Istuin Lontoossa junassa matkalla lentokentälle, valmiina aloittamaan työn epidemiologina Jemenissä. Junan henkilökuntaan kuuluva ystävällinen mies lähestyy minua tarkastellen selässäni olevaa valtavaa reppua ja kysyy, minne olen matkalla.

”Öö, Jemeniin”, vastaan epäröiden. Hänen vastauksensa yllättää minut: ”No, toivottavasti siellä on lämmintä.”

Läheisteni reaktiot ovat vaihdelleet kauhusta innostukseen ja tietämättömyyteen, kun olen kertonut lähteväni avustustyöntekijäksi Jemeniin. Ei minulla tosin ollut itsellänikään mitään käsitystä, mitä odottaa. Pian astunkin ulos pienestä propellikoneesta valmiina opettelemaan uutta arkeani. Olen pukeutunut paikalliseen pitkään, mustaan mekkoon, jota kutsutaan abayaksi. Pääni peitän hijabilla.

Kaverit kotoani kysyvät usein, minkälainen on tavallinen päivä Jemenissä. Kysymykseen on yllättävän vaikea vastata, koska tilanne Jemenissä on monimutkainen ja se eroaa niin paljon siitä, mihin olen kotonani tottunut. Jemenissä noudatan tarkkoja turvallisuusohjeita. Avustustyöni aikana Jemenissä en voi kävellä kadulla tai missään asuinpaikkamme ulkopuolella. Voin vain harvoin käydä kaupassa ostamassa päivittäistarvikkeita tai nappaamassa mukaan take away -kahvia, mitä teen kotona joka aamu.

Joskus taas hävittäjät lentävät pään yli, mikä saa ikkunat helisemään.

Vapaa-ajalla kulutan aikaani juoksemalla juoksumatolla, josta on näkymä hiekkasäkkien peittämälle ikkunalle. Juokseminen helpottaa myös turhautumista, joka tulee siitä, että ei pääse liikkumaan. Ulkona kaduilla kuuluu joskus laukauksia. Useimmiten kyse on onneksi niin kutsutuista onnittelulaukauksista, joita täällä on tapana ampua esimerkiksi häissä. Joskus taas hävittäjät lentävät pään yli, mikä saa ikkunat helisemään. Seuraavana päivänä uutisissa kerrotaan uusista ilmaiskuista lähialueilla.

Monista tämä varmasti kuulostaa siltä, että olen luopunut vapaudestani liikkua ja että työskentelen hyvin vaikeissa olosuhteissa. Minulle kyse on kuitenkin mahdollisuudesta tavata uusia ihmisiä ja luoda läheisiä ystävyyssuhteita.  Opin arvostamaan elämän pieniä, tärkeitä asioita. Ennen kaikkea olen oppinut ihmisen kyvystä sopeutua ja löytää iloa jopa kaikkein vaikeimmissa olosuhteissa.

Maisemat tässä maassa ovat henkeäsalpaavan kauniita. Näkymää hallitsevat karut vuoret ja laaksot, kukkulat ja aavikot, mikä näyttää hämmästyttävältä, kun ajamme pitkää ja kiemurtelevaa tietä vuorille. Sadekauden lähestyessä laaksot muuttuvat koko ajan vihreämmiksi. Joskus tiellä näkyy kamelilaumoja tai yksinäinen aasi. Miehet pukeutuvat perinteisiin asuihin. Heillä on paikallinen jambia-veitsi vyötettynä eteen ja huivi päässä, mikä tuo minulle mieleen Arabian Lawrence -elokuvan.

Epidemiologin arkipäivä

Kun Lääkärit Ilman Rajoja havaitsee esimerkiksi kolera- tai kurkkumätäpotilaita, tehtäväni on epidemiologina analysoida potilasdataa ja selvittää, mistä sairastapaukset tulevat. Tulosten perusteella pystymme arvioimaan, täytyykö alueella ryhtyä toimiin taudin leviämisen ehkäisemiseksi ja ketkä ihmiset ovat iän ja sukupuolen perusteella suurimmassa vaarassa saada tartunnan.

Pystymme myös reaaliajassa arvioimaan, onko tauti leviämässä laajemmalle tai ovatko tartunnat kasvussa vai laskussa. Datan monitorointi ja analysointi auttaa järjestöä kohdistamaan hoitotoimensa tehokkaasti.

Työtehtäväni vaihtelevat paljon. Välillä työskentelen paikallisessa sairaalassa hoitohenkilökunnan kanssa ja pyrin ymmärtämään, miten he keräävät tietoa. Saatan neuvotella tietojen vaihtamisesta paikallisen terveysviraston kanssa ja joskus toimenkuvaani kuuluu paikallisen henkilökunnan rekrytointi ja kouluttaminen.

Jemenissä on vaikeaa seurata ajankulkua. Viikonloppu onkin torstai ja perjantai, ja kun joka päivä tapahtuu jotain uutta, kuukaudet tuntuvat pikemminkin viikoilta. Jokaisen viikon myötä tunnen oloni koko ajan kotoisammaksi uusien ihmisten, kielen ja tapojen parissa.

Teksti Marissa Gripenberg. Kirjoittaja työskenteli Jemenissä epidemiologina maaliskuusta joulukuuhun 2018.

Lue myös Marissan seuraava blogi Jemenistä.

Toiveemme vuodelle 2019

Ilman edullisia ja tehokkaita lääkkeitä ja rokotteita emme pysty antamaan parasta mahdollista hoitoa potilaille ympäri maailmaa. Meillä onkin viisi toivetta lääkealalle tälle vuodelle.

1. Lääkeresistentin tuberkuloosin hoitoon tarkoitettujen lääkkeiden hinta alas

Tuberkuloosia on vuosia hoidettu vanhanaikaisilla lääkkeillä, joiden sivuvaikutuksia ovat olleet jopa sokeus tai kuurous. Turvallisempia ja tehokkaampia lääkkeitä on nykyään saatavilla, mutta ne ovat aivan liian kalliita suurimmalle osalle niitä tarvitseville. Tänäkin vuonna vetoamme lääkeyrityksiin, jotta nämä laskisivat lääkeresistentin tuberkuloosin hoitoon tarkoitettujen lääkkeiden hintaa. 

2. Lääkkeitä hiv-positiivisille lapsille

Kun Lääkärit Ilman Rajoja alkoi 20 vuotta sitten hoitaa hiv-tartunnan saaneita ihmisiä, ensisijainen tavoitteemme oli saada hiv-lääkkeiden hinta alas, jotta kaikilla niitä tarvitsevilla olisi lääkkeisiin varaa. Hinnat ovatkin laskeneet ja hivin hoito on ottanut suuria harppauksia, mutta hiv-positiivisten lasten lääkehoito on jäänyt kehityksen kelkasta. Lapsille sopivia hiv-lääkkeitä on edelleen huonosti saatavilla erityisesti köyhissä valtioissa. 

3. Rokote ja hoitoa ebolaan 

Kun ebolaepidemia iski Länsi-Afrikkaan 2014 kävi selväksi, että lääkeyhtiöt olivat laiminlyöneet hoitojen kehittämisen sairauksiin, jotka koskevat erityisesti köyhyydessä eläviä ihmisiä – tarjolla ei ollut lääkettä tai rokotetta, millä hoitaa tai estää ebolan leviäminen. Terveydenhoitohenkilökunta pystyi vain lievittämään oireita ja eristämään potilaita.

Kongon demokraattisessa tasavallassa on tällä hetkellä historian toisiksi laajin ebolaepidemia. Nyt käytössä on joitain lupaavia rokotteita ja hoitoja, joita testataan parhaillaan. Lisää työkaluja ebolan kukistamiseen kuitenkin tarvitaan myös vuonna 2019. 

4. Uusia lääkkeitä antibiooteille vastustuskykyisten superbakteerien hoitoon

Nykyään yhä useammin työntekijämme kohtaavat potilaita, joilla on saatavilla oleville antibiooteille vastustuskykyisiä tulehduksia. Antibiooteille vastustuskykyiset tulehdukset ovat kansainvälinen ongelma ja tarvitsemme uusia antibiootteja niiden torjumiseen. Tarvitsemme myös parempia tapoja näiden vakavien tulehdusten diagnosoimiseen. Lisäksi terveydenhoitohenkilökunnan on oltava tarkempi vielä toimivien antibioottien määräämisessä. 

5. Tehokkaita vastamyrkkyjä käärmeenpuremiin

Käärmeenpuremat aiheuttavat vakavia vammoja ihmisille, joille ei ole saatavilla tehokkaita ja riittävän edullisia vastamyrkkyjä. Helpottaaksemme tätä kärsimystä vetoamme tehokkaiden ja edullisten vastamyrkkyjen kehittämiseksi kaikkien Afrikassa esiintyvien myrkkykäärmeiden puremiin. 

BONUS: Yksi toteutunut toive! 

Vielä 20 vuotta sitten lääkäriemme piti hoitaa kohtalokasta unitautia arsenikkipohjaisilla pistoksilla. Niin sairaus kuin sen hoitaminen oli hengenvaarallista. Nyt sairaus voidaan hoitaa yksinkertaisella nieltävällä lääkkeellä, minkä keksimme ja kehitimme yhdessä yhteistyökumppanimme Drugs for Neglected Diseases initiative, DNDi:n kanssa, joka on erikoistunut kehittämään lääkkeitä laiminlyötyihin trooppisiin sairauksiin. Toiveemme toteutui! 

Mikä Access-kampanja? 

”Tarvitsemme muutosta, emme hyväntekeväisyyttä”, tohtori James Orbinski sanoi, kun hän vastaanotti Nobelin rauhanpalkinnon Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön puolesta vuonna 1999. Palkintorahat käytettiin käynnistämään Access-kampanja, jonka tavoitteena on saada elintärkeät lääkkeet saataville kaikille niitä tarvitseville riippumatta siitä, missä he ovat syntyneet tai missä he asuvat. 

Couché! Couché! – Maahan, maahan!

Välillä taistelut tulevat sairaalan ovelle. Silloin lounas täytyy syödä lattialla maaten ja sairaalan käytävältä saavat suojaa muutkin kuin potilaat. Anestesialääkäri Kariantti Kallio kertoo blogissaan, miten kiihtyvät taistelut vaikuttavat sairaalan arkeen. 

Saapumistani seuraavina päivinä potilaita saapui tasaiseen tahtiin tänne Castorin synnytyssairaalaan Banguissa, ja keisarinleikkaukset sekä muut synnytyskomplikaatioihin liittyvät leikkaukset pitivät meidät kiireisinä. Aloin tutustua paremmin työhöni ja erinomaiseen tiimiini, jossa on noin 20 henkeä. Minun lisäksi tiimissämme on yksi ulkomainen gynekologi. Loput ovat paikallisia lääkäreitä ja hoitajia, joista kaikki ovat valmiita näkemään vaivaa potilaiden eteen ja aina halukkaita oppimaan uutta. 

Ongelmat odottivat kuitenkin nurkan takana. Pahamaineisella PK5-alueella valmisteltiin sotilasoperaatiota paikallisten aseellisten ryhmittymien riisumiseksi aseista. Olimme myös kuulleet tilanteen huonontumisesta alueella. Sairaalamme sijaitsee PK5:n naapurialueella, joten jos taistelut leviäisivät, saattaisimme jäädä tulilinjalle.

Kahden päivän kuluttua radiossa ilmoitettiin taisteluiden alkaneen. Lääkärit Ilman Rajoja lähetti lääkintäryhmän auttamaan haavoittuneiden siirtämisessä Banguin eri sairaaloihin. 

Ihmiset eivät lakkaa synnyttämästä ja saamasta synnytykseen liittyviä komplikaatioita vain sen takia, että jossain taistellaan.

Meidän sairaalassamme arki jatkui taisteluista huolimatta melko normaalina. Ihmiset eivät lakkaa synnyttämästä ja saamasta synnytykseen liittyviä komplikaatioita vain sen takia, että jossain taistellaan. Niinpä seuraavana aamuna jatkoimme työtämme.  

Varauduimme kuitenkin epävakaan tilanteen mahdollisiin seurauksiin. Alkuperäinen suunnitelma oli antaa ensiapua ja vakiinnuttaa potilaan tila Castorissa, ja siirtää heidät sitten Banguin toiseen Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön sairaalaan, jossa on enemmän kapasiteettia vammapotilaiden hoitoon, tai muihin alueen sairaaloihin. Varauduimme kuitenkin myös hoitamaan haavoittuneita potilaita omassa sairaalassamme.

Itse kävin läpi varastojamme leikkausosastolla ja yritin totutella ajatukseen, että tilanne voisi muuttua hetkenä minä hyvänsä. Mietin, olisimmeko valmiita siihen. 

Taisteluiden aikaan leikkausosasto on turvallisin paikka 

Turvallisuustilanne heikkeni huomattavasti parissa päivässä. Seuraava aamu alkoi normaalisti parilla perusleikkauksella, mutta puoliltapäivin aloimme kuulla raskasta konekivääritulitusta, ja ihmiset hakeutuivat suojaan sairaalan sisäpuolelle. Sairaalan käytävillä istui joukoittain ihmisiä lattioilla. 

Leikkausosasto on sairaalan turvallisin tila, enkä edes kuullut suurinta osaa laukauksista sinne. Taisteluista muistuttivat enemmän ihmiset, jotka makasivat sairaalan lattialla ammunnan aikana. Leikkausosaston seinien suojassa saatoimme jatkaa työtämme melko tavalliseen tapaan. Onneksi, sillä meillä oli vielä potilaita leikkaussalissa. 

Kun oli pikaisen lounaan aika, laukauksia ammuttiin varsin usein ja meidän oli syötävä paistettu kanamme ja ranskanperunamme lattialla maaten. Lounaan jälkeen gynekologi ilmoitti minulle, että eräs potilaistamme, Julienne, kärsi sydämen tiheälyöntisyydestä. Hänellä oli ollut vatsan alueen tulehdus kohdun repeämän vuoksi. Olimme puhdistaneet haavan leikkaussalissa useita kertoja hyvin tuloksin, mutta nyt tilanne oli muuttunut dramaattisesti.  

Juliennen verensokeri oli liian korkea syistä, joita saatoimme vain arvailla. Siirsimme hänet heräämöön tarkkailtavaksi, tarkistimme hänen sydänsähkökäyränsä ja aloitimme suonensisäisen nesteytyksen. Harkitsimme siirtoa toiseen sairaalaan, jossa olisi enemmän diagnostiikkavälineitä. Päätimme kuitenkin jatkaa tilanteen seuraamista heräämössä ja pitää hänet tiputuksessa, sillä hän vaikutti jo voivan vähän paremmin. 

Vietin loppuiltapäivän hoitaen häntä ja vakauttaen hänen tilaansa heräämössä. Taistelut ja ampuminen jatkuivat ympärillämme. Lopulta meidän käskettiin poistua sairaalasta ympärillämme lisääntyvien jännitteiden ja taisteluiden vuoksi. Kun lähdimme Castorista, näin maastoautomme takaikkunasta PK5-alueelta nousevan paksun savun.  

Tilanne oli paha, sen näki helposti. En voi sanoa olleeni huolissani omasta turvallisuudestani, sillä luotin täysin työtovereihini, jotka toimivat erittäin hyvin ja rauhallisesti stressaavassa tilanteessa. Huolehdin ainoastaan ihmisistä sairaalassa ja saatoin vain toivoa että kaikki, niin potilaat kuin henkilökuntakin, pärjäisivät. 

Kariantti Kallio toimi anestesialääkärinä Keski-Afrikan tasavallassa huhtikuussa 2018. Blogit on kirjoitettu paikan päällä.  

Kariantti Kallio on kirjoittanut aiemmista kokemuksistaan komennuksella Jemenissä Lääkärit Ilman Rajoja -järjestöllä Nuorten Lääkärien Yhdistyksen blogiin:

Sota kahden tunnin päässä
Sodan pienimmät uhrit
Sota-alueella voi riittää ojennettu käsi

Kaupunki jakaantuneen valon äärellä

Sairaalassa konflikti näkyy muutenkin kuin ampumahaavoinaKun väkivaltaisuudet estävät odottavaa äitiä hakeutumasta hoitoon, riskiraskauksia ei tunnisteta ajoissa. Suomalainen anestesialääkäri Kariantti Kallio kertoo blogissaan arjesta synnytyssairaalassa Keski-Afrikan tasavallassa. 

Keski-Afrikan tasavalta on aina ollut minulle eräänlainen ammatillinen haave. Olen jo vuosia halunnut tulla tänne voidakseni auttaa ja toivottavasti muuttaa asioita edes pikkiriikkisen. Kun tilaisuus vihdoin tarjoutui, ilmoittauduin mielelläni vapaaehtoiseksi tähän raa’an konfliktin repimään maahan. Naapurimaihin on lähtenyt noin 570 000 pakolaista, ja sisäisiä pakolaisia on lähes 650 000. Puolet noin Suomen kokoisesta väestöstä on täysin riippuvaisia humanitaarisesta avusta. 

Sairaala on monella tapaa sekä puolustuksen etulinja, että viimeinen toivo äitien ja vastasyntyneiden hoidossa alueella.

Koska naiset ja lapset ovat usein sodan ensimmäisiä viattomia uhreja on heidän auttaminen aina ollut lähellä sydäntäni. Siinä mielessä Lääkärit Ilman Rajoja -järjestön synnytyssairaala Keski-Afrikan tasavallan pääkaupungissa Banguissa oli minulle juuri oikea paikka. Sairaala on monella tapaa sekä puolustuksen etulinja, että viimeinen toivo äitien ja vastasyntyneiden hoidossa alueella. Sairaalaan ja uuteen projektiin totutteluun on mennyt hetki, koska tässä projektissa on kyse erityisesti äitien ja vastasyntyneiden terveydenhoidosta, kun taas edellisessä projektissani Jemenissä tehtiin enemmän yleiskirurgiaa, ja potilaat edustivat monia lääketieteen ja kirurgian eri osa-alueilta. 

Myös ranskan puhuminen tuntuu vielä jatkuvalta kamppailulta. Totuus on, että pari vuotta sitten en vielä puhunut ranskaa lainkaan. Olin aina halunnut oppia kielen, mutta minulla ei koskaan tuntunut olevan aikaa. Kun liityin Lääkärit Ilman Rajoja -järjestöön, pääsin kehittämään kielitaitoani. Muutaman Tukholmassa käydyn Ruotsin toimiston järjestämän intensiivikurssin ja lukemattomien itseopiskelutuntien jälkeen tässä sitä nyt ollaan ranskankielisessä Afrikassa yrittämässä parhaansa. Onneksi sekä kansainväliset että paikalliset avustustyöntekijät ovat erittäin ymmärtäväisiä. 

Sodassa naiset ja lapset kärsivät ensimmäisenä 

Turvallisuustilanne täällä Banguissa vaihtelee naapurustoittain jatkuvien jännitteiden vuoksi. Tilanne on vaikuttanut väestöön monin tavoin, ja esimerkiksi hoitoon pääsy on vaikeutunut entisestään, vaikka se on lähtökohtaisesti vaikeaa koko Keski-Afrikan tasavallassa. 

Sairaalassamme hoidetaan suuri osa pääkaupungin synnytyksistä ja niihin liittyvistä komplikaatioista. Työnkuvaani anestesialääkärinä kuuluu huolehtia leikkauspotilaiden nukutuksista ja leikkauksen jälkeisestä hoidosta keisarinleikkausten ja muiden synnytyksiin liittyvien leikkausten yhteydessä yhdessä kansainvälisten ja paikallisten työntekijöiden kanssa. Sairaalassa tarjotaan myös perhesuunnitteluun liittyviä palveluita ja autetaan naispuolisia seksuaalisen väkivallan uhreja. Työhöni kuuluu myös erilaisiin hätätilanteisiin reagoiminen sairaalassa, joten nopeista ja vaikeista tilanteista ei varsinaisesti pääse tulemaan pulaa. 

Sairaalan leikkausosasto on pieni potilaiden, synnytysten ja leikkausten valtavaan määrään nähden. Siinä on kaksi leikkaussalia ja pieni heräämö neljälle potilaalle. Joskus heräämö toimii myös teho-osastona, jos potilas tarvitsee pidempiaikaista tarkkailua. Laitteisto on hyvin yksinkertaista, ja kamppailemme jatkuvasti rikkinäisten näyttöjen ja vanhojen akkujen kanssa, mutta loppujen lopuksi laitteet ovat melko samanlaisia kaikkialla. Täällä vain on vähemmän kaikkea. Vaikka ilmastointi on päällä ja leikkausosastolla on riittävästi henkilökuntaa, omaan hikeensä hukkuu jo parin minuutin jälkeen. Hien, veren ja istukan haju leijuu ilmassa paksuna ja siirappisena. 

Ensimmäisenä päivänäni potilaita oli niin paljon, että heräämöstä alkoivat loppua sängyt. Leikkauksia on tavallisesti kolmesta kymmeneen päivässä. Yhdellä ensimmäisistä potilaistani oli valtava kohdun repeämä, ja hän oli vuotanut paljon verta ennen leikkausta. Onneksi gynekologi onnistui pysäyttämään verenvuodon. Muutaman veriyksikön jälkeen potilas alkoi jo toipua leikkauksesta ja verenhukasta. Valitettavasti vauva oli kuollut jo kohdussa. Menetetty elämä tuntui pahalta, mutta suremiseen ei jäänyt aikaa, sillä päivän mittaan tiedossa oli lukuisia leikkauksia. 

Tapaus oli kuin muistutus maan nykytilasta: koska odottavien äitien on vaikea saada kunnon seurantaa, esimerkiksi kohdunulkoiset raskaudet ja niiden vakavat komplikaatiot ovat melko yleisiä. Sodassa ei ole kyse vain ampumahaavoista. Se tuhoaa infrastruktuurin monella tasolla, jolloin perusasiat jäävät usein hoitamatta ja terveydenhoito saamatta. Naiset ja lapset kärsivät ensimmäisenä, koska he eivät pääse terveyspalvelujen luo, jos minkäänlaisia terveyspalveluja edes on saatavilla. 

Kariantti Kallio toimi anestesialääkärinä Keski-Afrikan tasavallassa huhtikuussa 2018. Blogit on kirjoitettu paikan päällä. Pakolaismäärät perustuvat YK:n pakolaisjärjestön tilastoihin.

Täällä voit lukea lisää Lääkärit Ilman Rajoja -työstä Keski-Afrikan tasavallassa.